Timo Soini ja abortti

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinilta on viime aikoina tivattu tiuhaan selkeää kannanottoa aborttiin ja siihen liittyvään lainsäädäntöön. Timo itse on ilmeisesti kokenut tämän tyyppisen piirityksen melko ahdistavaksi, ja on se minunkin mielestäni vähintään kummalliselta rakkikoirajournalismilta vaikuttanut. Toimittajien kanssa samaan laulukuoroon on liittynyt joitakin muiden puolueiden eduskuntavaaliehdokkaita, kärkkäimpinä Kansallisen Kokoomuksen väki. Voisi melkeinpä luulla, että eräiden tahojen mielestä Timo Soinin henkilökohtainen aborttikanta on tulevien vaalien merkittävin asiakysymys.

Muutama päivä sitten Yleisradion järjestämässä "neljän suuren puolueen" vaalitentissä puheenjohtaja Soini joutui jälleen kerran kiemurtelemaan tämän hänelle kiusallisen kysymyksen ympäri. Hän totesi toimittajalle kaksi kertaa pitävänsä ihmiselämää pyhänä, mistä lausunnosta katsojan oli vedettävä omat johtopäätökset. Myöhemmin lehdistössä Soinin vastausta pidettiin epäselvänä, vaikka tulihan Timon kanta siitä kuitenkin aika hyvin ilmi. On tietysti noloa, että sanavalmis Timo Soini joutui liittymään siihen samaan asian vierestä puhujien kerhoon, jonka kunniapuheenjohtajuuden nappasi pääministeri Mari Kiviniemi taannoin toteamalla samassa haastattelussa ties kuinka monta kertaa, että "Kaikissa tapauksissa on tärkeää, että asiat ovat avoimesti esillä."

Timo Soini on toki tämän kysymyksen äärellä hankalammassa asemassa kuin muiden puolueiden puheenjohtajat. Vaikka Perussuomalaiset puolueena pitääkin aborttiin liittyvää nykylainsäädäntöä jokseenkin hyvänä, ei Soini voi omana mielipiteenään tällaista julkisesti esittää. Syynä tähän on yleisesti pidetty hänen kristillistä, tarkemmin sanottuna katolista vakaumustaan. Ehkä katolisuus ei ole tärkein Timo Soinin maailmankuvaa muokkaava tekijä, mutta se vaikuttaa varmasti siihen, minkälaisia lausuntoja hän voi julkisesti antaa. Katolinen puoluejohtaja ei kerta kaikkiaan voi henkilökohtaisesti ottaa kantaa abortin puolesta, sellaisesta kun saattaa seurata jopa ekskommunikaatio eli kirkon yhteydestä erottaminen.

Kysymys puoluejohtajan henkilökohtaisesta aborttikannasta on sitä paitsi tarkoitushakuisesti ja epäreilusti asetettu. Miksi ei kysytty puolueen kantaa asiaan? Monet tahot ovat jo pelotelleet tulevaisuudenkuvilla Timo Soinin Suomesta, jossa oikeus raskauden keskeytykseen on poistettu. Tosiasia kuitenkin on, että Timo Soini ei tätäkään asiaa puolueessa yksin päätä. Jos Perussuomalaiset voittavat eduskuntavaaleissa, abortteja ei kielletä Suomessa, eikä katolisuudesta tule pakollista. Näin ei käy edes siinä tapauksessa, että Timo Soinista tulee seuraava pääministeri. Perussuomalaiset on puolue, jossa asioista päätetään yhdessä.

Mutta entäs sitten, jos Timo Soini itse pitääkin ihmiselämää pyhänä? Ei kai sellainen näkemys nyky-Suomessa voi olla niin tuomittava kuin on yleisesti esitetty? Meillähän on edelleen mielipiteenvapaus voimassa, ja ainakin minun mielestäni on virkistävää, että edes yksi puoluejohtaja uskaltaa asettua todella arvostamaan ihmiselämää. Nämä ovat arvokysymyksiä, ei niistä kuulukaan kaikkien olla samaa mieltä.

Ruotsinmaalla on jotain mätää

Ruotsissa käytiin juuri parlamenttivaalit, joiden tuloksissa riittää puitavaa vielä pitkäksi aikaa. Vaalien tärkein seuraus oli istuvan pääministeri Fredrik Reinfeldtin johtama porvarihallitus voitti, mutta jäi kuitenkin täpärästi ilman enemmistöä. Hallitusneuvotteluista on siksi tulossa hankalat. Ruotsin sosiaalidemokraatit pärjäsivät ennätyshuonosti, mikä olikin odotettavissa sosiaalidemokraattien yleisen laskusuhdanteen pohjoismaissa huomioiden. Yhteensä punavihreät puolueet eli oppositio keräsi 43 prosenttia äänistä.

Mielenkiintoinen tapaus on myös Sverigedemokraterna-puolueen (SD) nousu valtiopäiville ensimmäistä kertaa puolueen historiassa. SD keräsi annetuista äänistä lähes kuusi prosenttia, ja sai läpi 20 ehdokasta. Täten SD nousi kerralla vaa'ankieliasemaan, eikä sen merkitystä tulevissa hallitusneuvotteluissa voi vähätellä. Puolueen puheenjohtaja Jimmie Åkesson ehtikin jo rehennellä SD:n lähtevän hallitukseen niiden puolueiden kanssa, jotka tarjoavat heille eniten.

Ruotsin poliittiset asetelmat ovat olleet varsin luutuneita jo aivan liian pitkään. Sekä porvarikoalitio että vihreä vasemmisto ovat juuttuneet omiin juoksuhautoihinsa sellaisella jääräpäisyydellä, että se saa Suomen vastaavan kuvion näyttämään suorastaan progressiiviselta. Tähän lukkiutuneeseen tilanteeseen uskon SD:n tarjoavan aivan uudenlaista liikettä. Voi jopa olla, että valikoidut puolueet vihervasemmistolaisesta blokista ovat pakotettuja saman pöydän ääreen porvareiden kanssa, vaikka se tapahtuisikin vain siitä syystä, että haluttaisiin estää SD:n hallituspyrkimykset.

On jokseenkin hankala ymmärtää sitä kollektiivista vastenmielisyyttä, jolla kaikki muut puolueet, valtakunnan media sekä eräät julkisuuden henkilöt Ruotsidemokraatteihin suhtautuvat. En minäkään ko. puoluetta varsinaisesti sympatiseeraa, mutta kai heillä sentään on oikeus asettua ehdolle demokraattisissa vaaleissa, ja menestyäkin jos tarpeeksi suuri osa kansasta niin tahtoo? Ilmeisesti ei. On perin hätkähdyttävää, ja suomalaisittain ajateltuna ennenkuulumatonta, että tuhannet ihmiset kokevat tarpeelliseksi lähteä julkisesti protestoimaan epämieluisaa vaalitulosta. Mitä positiivista sellaisella voidaan saavuttaa?

Mikä sitten tekee SD:stä niin kammoksuttavan puolueen? Onhan heillä toki kärkeviä mielipiteitä ja tavoitteita. Heidän arvomaailmansa on kiusallisen konservatiivinen. Jotkut heidän jäsenistään saattavat jopa olla rasisteja. Todellinen syy lienee kuitenkin se, että SD ei hyvällä tahdollakaan sovi mukaan ruotsalaiseen konsensuspolitiikkaan. Se on ohjelmassaan tarttunut juuri niihin asioihin, joiden hoitamisesta vallitseen Ruotsin vanhojen puolueiden keskuudessa hiljainen yksimielisyys. Se ravistelee "pyhiä" arvoja, ja sellainenhan ei ole hyväksyttävää yhdessäkään itseään kunnioittavassa oligarkiassa.

Joka tapauksessa Ruotsin vaalitulos todistaa yhden asian: Jos vallanpitäjien politiikassa itsessään on kansan silmissä vikaa, ei protestiliikkeitä voida vaieta, mustamaalata tai pilkata kuoliaiksi. Ainoa tapa pitää tyytymättömien kansalaisten soraäänet kurissa, on keskustella avoimesti hankalistakin teemoista ja harjoittaa itse sellaista politiikkaa, jonka takana myös tavallinen kansalainen voi seistä. On siis harjoitettava populismia.

Kreikka ja Euro

Niinhän siinä lopultakin kävi, että toisin kuin vielä tämän vuoden helmikuussa vakuuteltiin, euromaat joutuvat kuittaamaan järkyttävän ison laskun Kreikan leväperäisestä taloudenpidosta. Paitsi että Kreikka on elänyt tuhlailevasti yli varojensa ja ylivelkaantunut piittaamattomasti, se on myös huijannut euromaita ja vääristellyt tilastoja tavoitteena jatkaa yhteisvaluutan turvin siivellä elämistä. Tälle törkeälle huijaukselle on nyt kuitenkin tullut loppu, Kreikan taloudellinen uskottavuus on mennyttä ja koko maa konkurssin partaalla. Ainoa asia, joka Hellaan voi enää pelastaa, on muiden euromaiden pitkin hampain myöntämä avoin piikki. Pelastussumma nousee satoihin miljardeihin euroihin, josta Suomen osuus tulee olemaan n. 1,6 mrd euroa, mutta jos menneestä voidaan jotain oppia, niin tuskinpa se siihen jää.

Jotta pelastuspaketilla olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua vakauttamaan Kreikan ja koko euroalueen taloutta, on Kreikan toteutettava taloudessa järjestelmällinen vyön kiristys. Työuriin pyritään hakemaan pidennystä eläkeikiä nostamalla, avokätisiin eläkkeisiin ja muihin sosiaalietuuksiin on tulossa leikkauksia, ja valtion on pakotettu karsimaan kallista byrokratiaa. On täysin ymmärrettävää, että tällainen hevoskuuri on kreikkalaisille hankala pala purtavaksi. Kuvaavaa on se, että vain pari päivää sen jälkeen kun olin keskustelussa erään ystäväni kanssa todennut väistämättömäksi seuraukseksi tästä kaikesta sen, että "Ateena palaa", uutisoi Ilta-Sanomat mellakoista Kreikan pääkaupungissa juurikin samoilla sanoilla.

Meillä Suomessa kansalaiset ovat syystäkin vastahakoisia lainaamaan kertaalleen lainattua rahaa edelleen Kreikalle, varsinkin kun valtiovarainministeri Katainenkin on jo myöntänyt, että niitä rahoja tuskin tullaan saamaan koskaan takaisin. Hallitus on kuitenkin valmistautunut runnomaan avustuspaketin läpi eduskunnassa, ja se onkin esitelty eduskunnassa ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Ministereiltä on ollut vaikeaa saada kunnon vastauksia siihen, millaisia seurauksia tukipaketin hylkäämisellä eduskunnassa olisi. Ilmeisesti seuraukset olisivat kuitenkin kammottavaakin kammottavammat.

Mitkä sitten ovat tämän satojen miljardien tukipaketin tunnetut vaihtoehdot? Julkisuudessa poliitikot ja talouden asiantuntijat ovat puhuneet mm. Euroalueen jakamisesta pohjoiseen ja eteläiseen alueeseen, jolloin eteläiseen alueeseen kuuluisi välimeren taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneet maat. Eteläinen euro voitaisiin sen jälkeen devalvoida, joka helpottaisi osaltaan tilannetta. Valuuttateknisestihän ongelma on juuri siinä, että Kreikka ei velkatilannettaan helpottaakseen kykene devalvoimaan valuuttaansa, koska hekin ovat sidottuja yhteisvaluutta euroon. Tähän ongelmaan rajatumpi ratkaisu olisi Kreikan irrottaminen eurosta ja drakman palauttaminen valuutaksi siellä. Tällaiset ratkaisut vaatisivat kuitenkin nopeaa reagointia ja poliittista tahtoa, joita Euroopan unionin byrokratiasta löytyy vähänlaisesti.

Kreikan valtio olisi toki voinut torjua tulevan hätätilan jo etukäteen omaisuutensa hallitulla yksityistämisellä. Vaikka minä en periaatteessa olekaan sitä mieltä, että valtion ei kuulu omistaa mitään, on joitakin asioita joiden omistamiseen modernilla tasavaltaisella valtiolla ei pitäisi olla intressejä. Esimerkiksi hiihtokeskukset ja kasinot kuuluvat tähän kategoriaan, Kreikka omistaa molempia. Yhteisarvoltaan valtion omistukset nousevat arvioiden mukaan kiinteistöineen juuri satoihin miljardeihin. Huomioon tulee myös ottaa tuhannet saaret. Millekään tukipaketille ei siis olisi tarvetta, jos Kreikka suostuisi myymään omaisuuttaan samasta summasta. Mutta myyminen ei ymmärrettävästi kreikkalaisia kiinnosta, jos samaan aikaan Euroopan unioni on myöntämässä avointa piikkiä. Tästä heitä ei voida syyttää.

Vaikka tämä koko tilanne on varsin huolestuttava ja synkkiä tunnelmia herättävä, olen seurannut melkeinpä vahingoniloisena spekulointeja euroalueen hajauttamisesta ja muusta yhteisvaluutan tulevaisuudesta. Käsillä on nyt juuri se ensimmäinen kriisi, joka määrittelee sen onko eurosta yhtään mihinkään. Onko euron vakaus mennyttä ja onko edessä hyperinflaatio? Kauas menneisyyteen muistavat voivat palauttaa mieleensä vaihtelevasti arvostamani poliitikon, Paavo Väyrysen teesit, joilla hän aikoinaan vastusti EMU:un liittymistä. Hän epäili, ettei eurosta tulisi sellaista vakaata valuuttaa kuin Suomessa toivottiin, koska mukaan oli tulossa myös näitä epävakaita Välimeren maita. Ja oikeassahan hän oli.

Suomen eduskunta äänestää Kreikan tukipaketin hyväksymisestä ensi keskiviikkona, 12.5. Sitä edellisenä päivänä eli tiistaina järjestetään eduskuntatalon edessä mielenosoitus tukipakettia vastaan (ilmoitus facebookissa, ilmoitus Hommafoorumilla). Kehotan lämpimästi kaikkia kynnelle kykeneviä osallistumaan tuohon mielenosoitukseen, tai sitten osoittamaan eriävän mielipiteensä hallitukselle jollain muulla tavalla. Ei nimittäin voi olla niin, että hallituksen agendana on ajaa suomalainen työntekijä, yrittäjä ja opiskelija ahtaalle samaan aikaan kun Euroopan unionin tuhlaajapojalle myönnetään avokätinen laina meidän kaikkien yhteisiä rahojamme edes harkitsematta muita vaihtoehtoja.

Bisneshai haluaa lopettaa kehitysavun

Björn Wahlroos on yksi niistä ihmisistä, johon olen vuosien varrella ruvennut suhtautumaan varsin nihkeästi. Se ei johdu millään tavalla kateudesta, sillä minulla ei ole mitään syytä olla kateellinen Wahlroosille. Onhan hänellä toki enemmän omaisuutta kuin minä voisin edes kuvitella hankkivani miljoonassa vuodessa, onhan hän varmasti etuoikeutetumpi kuin minä ja totta kai hän saa enemmän arvostusta osakseen kuin minä tai kukaan tuttuni, mutta nuo ovat katoavia asioita. Kateus ei sitäpaitsi ole minulle ominainen synti, tämän kykenen sanomaan täysin kirkkain silmin.

Miksi siis tämä syvä inho? Miksi refleksinomainen halu oksentaa aina kun näen "Nallen" omahyväisen naaman? Suurimmaksi osaksi siinä on kyse siitä, että Wahlroos on osoittanut arvostavansa vain itseään ja itsensä kaltaisia koko sen ajan, kun olen ollut hänen olemassaolostaan tietoinen. Hän ei välitä yhteiskunnan hierarkian portailla alempana olevista eikä heidän hyvinvoinnistaan. Saalistajan etiikalla hän pyrkii maksimoivaan voitot ja varmistamaan vahvimman voiton ja heikkojen tuhon. Tästä huolimatta, tai pikemminkin juuri tästä syystä, häntä pidetään jonkinlaisena bisnesnerona ja oraakkelina, mitä talousasioihin tulee.

Björn Wahlroos on osa globaalia eliittiä, joiden valta on raha ja joiden ase on pelko. Hänen pyöreiden silmälasiensa takaa paljastuu tappajan vaistojen varassa toimiva mieli, joka alentaa ihmiset kauppatavaraksi. Hänen hillitty hymynsä kätkee vallanhimoisissa harhoissaan omatuntonsa tukehduttaneen miehen, jonka mielestä tavalliset ihmiset on luotu hänenkaltaistensa orjiksi. Hänen suurin unelmansa on nähdä sinut ja minut tekemässä töitä hänelle ja muulle eliitille, heidän ehdoillaan. Björn Wahlroos edustaa kaikkea sitä, mikä on pielessä nykyisen talousmaailman etiikassa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin hänen kanssaan samaa mieltä. Se on kehitysapu. Nalle on nimittäin sitä mieltä, että nykyisenkaltainen kehitysapu ei toimi, vaan raha päätyy siinä "kankkulan kaivoon". Minä olen täysin samaa mieltä, ja olen puhunut tästä aiemminkin. On täysin järjetöntä ajatella, että kehitysmaiden ongelmiin tulisi jonkinlaista oleellista muutosta sillä, että Suomen BKT:stä siirretään 0,5% kulloinkin vallassa olevien gepardisuikkadiktaattorien henkilökohtaisille pankkitileille. Afrikan kansoille tämä tekee vain ja ainoastaan vahinkoa, ja tällainen vahingonteko onkin lopetettava.

Nalle esittää kehitysavun lopettamista jopa keinona tasapainotta Suomen taloutta. En tiedä riittäisikö se, ei varmasti yksinään. Kehitysapurahat eivät ole määrältään mitään uskomattoman suuria, mutta ainakin minua korpeaa vetää vuosittain vaatimatonkin summa vessasta alas. Kehitysavun reformoinnissa onkin kyse lähinnä periaatteesta. Jos haluamme todella auttaa kolmannen maailman kansalaisia, emmekä vain ostaa täysin hyödyttömiä, jopa vahingollisia aneita, meidän on tarkasteltava kriittisesti kehitysapujärjestelmäämme.

En usko, että yksikään poliitikoistamme nielee puremattaa tällaista radikaalia ratkaisumallia, jossa kehitysapu yksipuolisesti lopetetaan, eikä tilalle tarjota yhtään mitään. Meille ja varsinkin päättäjillemme on opetettu vuosikymmenten ajan, että me olemme syyllisiä esim. monien Afrikan maiden kurjaan tilanteeseen, jos emme muuten niin ainakin suomalaisella tervalla siveltyjen orjalaivojen kautta. Tätä velkaa olemme tuomittuja maksamaan ilmeisesti maailman tappiin asti. Ja vaikka mitään velkaa ei olisikaan (niinkuin ei oikeasti ole), emme voi kieltäytyä kuulemasta kaukana asuvien lähimmäistemme hätää.

Nuo edellä mainitut ovat vetoavia argumentteja, mutta ikävä kyllä ne kaikki kalpenevat sen rinnalla, että nykyisenkaltainen kehitysapu ei oikeasti auta yhtään ketään, vaan tosiasiassa ainoastaan pitkittää ja pahentaa kärsimyksiä. Ainakin minun omatuntoni olisi puhtaampi, ja kehitysmaiden asukkailla olisi parempi olla, jos kehitysapua uudistettaessa muistettaisiin antiikin viisaan sanat: "Anna miehelle kala, ja olet ruokkinut häntä yhden päivän. Opeta mies kalastamaan, ja olet ruokkinut häntä koko elämän ajan."

Opetusministeri haluaa laajentaa ruotsipakkoa

Nyt taitaa todellakin olla niin, että meidän ministerimme tosiaan kuvittelevat, että Olympialaisten aikana voi ehdotella mitä järjettömyyksiä tahansa, koska kansan huomion vie kuitenkin sataprosenttisesti urheilu. Ainakin tämä tulee väistämättä mieleen kun lukee opetusministeri Henna Virkkusen uusimpia ajatuksia. Hän haluaisi nimittäin aikaistaa ruotsin opetusta kouluissa siten, että ruotsia ryhdyttäisiin pänttäämään jo peruskoulun viidennellä luokalla, kun nykyisin valtaosa koululaisista aloittaa ruotsin opinnot seitsemännellä luokalla. Näin pakkoruotsin kanssa kärvisteltäisiin siis peruskoulussa viisi vuotta, jonka jälkeen lukio-opintoihin ja korkeakouluihin suuntaaville pakkoruotsia syötettäisiin vielä vaihtelevasti lisää.

Toisin kuin Virkkusen ennen tarkennuksia antamista kommenteista olisi voinut tulkita, hän ei halua lisätä ruotsin opetuksen kokonaistuntimäärää, vaan ainoastaan aikaistaa ruotsin opetuksen alkamista, koska tutkimusten mukaan vieraitten kielien opiskelu helpottuu, kun se aloitetaan aikaisemmin. Samat tutkimukset tuskin kuitenkaan kertovat, kuinka paljon opintotulokset heikkenevät, kun viikkotuntimäärä vähennetään kahdesta yhteen pilkku kahteen. Pelaako opetusministeri tässä itse asiassa nollasummapeliä?

Virkkusen ehdotuksessa suurin vika piilee kuitenkin siinä, että toteutuessaan se vähentäisi valinnaisuutta kielten opiskelussa. Juuri valinnaisuus on ollut yksi Perussuomalaisen kielipolitiikan kulmakiviä. Me emme hyväksy minkäänlaista takapakkia nykytilanteeseen nähden, ja toivomme suomalaisen kielipolitiikan kehittyvän pois pakosta, valinnaisuutta kohti.

Itse aloitin ruotsin opiskelun viidennellä luokalla, ja myöhemmin uudestaan seitsemännellä. En tiedä oliko siinä mitään järkeä, mutta ainakin sain sen valinnan itse tehdä. Koulussamme tarjottiin lisäksi mahdollisuutta opiskella viidennestä luokasta lähtien saksaa tai ranskaa. Jos näiden kielien opiskelua olisi jatkanut johdonmukaisesti yläasteella ja lukiossa, olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa yo-kokeissa englannin lisäksi toinen A-tason kieli. Poistuisivatko nämä vaihtoehdot, jos Virkkusen ehdotus toteutettaisiin? Siihen kysymykseen minä haluaisin vastauksen.

Mikään ei varmaankaan vähennä koululaisten opiskeluintoa tehokkaammin kuin nykyisin ruotsin kanssa harjoitettu pakkosyöttö. Viikkotuntimäärän väheneminen olisi koululaisille laiha lohtu, kun samaan aikaan pakkoruotsin opiskelu venysi kahdella vuodella. Näin Virkkusen käytäntö ei saavuttaisi tavoitettaan ruotsin opiskelun tehostamisessa, varsinkaan kun nykyään kansalla on varsin paljon kriittisempi asenne länsinaapurimme kielen pakkosyöttöä kohtaan kuin aikaisemmin.

Virkkunen on viemässä suomalaista kielipolitiikkaa täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mitä pitäisi. Ruotsinkielen osaamisvaatimuksia on ensin höllennettävä korkeammilla tasoilla, jotta voidaan purkaa myöhemmin pakotteita alemmilta kouluasteilta. Se olisi politiikkaa, josta uskoisin Suomen lopulta hyötyvän, toisin kuin nykyisestä autonomiaa edeltävän ajan juoksuhautoihin kaivautumisesta.

Olympialaisista lyhyesti

Alkuun täytyy tosin todeta aiheen vierestä, että viime kirjoitukseni olin laatinut hieman hätäisesti. Myöhemmin sinä samaisena päivänä kun olin tuon kirjoituksen laatinut kävi nimittäin ilmi, että Euroopan Unionin presidentin Kreikalle kaavailema "tukipaketti" koostuisikin lähinnä hyvästä tahdosta ja sympatiasta. Käytännössä siis päätettiin olla päättämättä mitään Kreikan avustuksen suhteen. On se hienoa maksaa noidenkin neropattien palkkoja.

---

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Vancouverin talviolympialaiset saatiin avattua pari päivää sitten. Avajaisten puitteet olivat varsin hienot, tosin eivät alkuunkaan vetäneet kahden vuoden takaisten vertoja Pekingin olympialaisten vastaaville juhlallisuuksille. Toisaalta siinä missä kiinalaiset omissa avajaisissaan tahtoivat tuoda julki Kiinan kansan yhtenäisyyttä ja puhtaasti kiinalaista identiteettiä, ratsastettiin Vancouverissa aina niin ajankohtaisella monikulttuurisuuden teemalla. Jopa Kanadan alistettujen alkuperäiskansojen edustajat oli tuotu mukaan ikään kuin toivottamaan urheilijat tervetulleeksi "heidän maalleen" - ikään kuin noilta muina aikoina unohdetuilta kansoilta olisi kisojen järjestämistä harkittaessa jotain kysytty.

Olympialaisista johtuen seuraan tulevina päivinä muita uutisia hieman pienemmällä intensiteetillä kuin normaalisti. Itse asiassa tälläkin hetkellä lähinnä odottelen tuloksia Suomen naisten jääkiekkojoukkueen avausottelusta Venäjää vastaan. Suurien kisojen aikana jotenkin kaikki muu menettää osan merkityksestään. Ainoastaan jotkin todella suuret, maailmaa mullistavat tapahtumat kykenisivät kääntämään kansakuntien huomion keskipisteen pois Vancouverista. Ei se silti tarkoita sitä, että muu maailma lakkaisi pyörimästä. Urheilu saattaa saada meidät unohtamaan suuremmat asiat hetkeksi, mutta totuus on että esimerkiksi Vanhasen hallituksen katastrofaalinen Suomen alasajo ei lopu, vaikka Suomen joukkue voittaisi Vancouverissa kuinka monta kultaa tahansa.

Vähän aikaa sitten Yhdysvalloissa, kun koko maa odotti Super Bowlia, Mark Dice herätti huomiota videopalvelu YouTubessa ilmoittamalla boikotoivansa koko tapahtumaa. Hänen argumentointinsa suuria urheilutapahtumia ja niitä ympäröivää mediahypetystä vastaan on kärkevää, mutta toisaalta Dice tuo esiin muutamia tärkeitä näkökulmia. Kenenkään ei pitäisi uppoutua urheilun seuraamiseen niin fanaattisesti, että tulee sokeaksi sille mitä oikeassa maailmassa tapahtuu. Tämä on jokaisen penkkiurheilijan koetinkivi.

Tuemmeko Kreikkaa, Matti Vanhanen?

Yksi Euroopan Unionin historiarikkaimmista jäsenistä, joka tunnetaan myös nimellä Hellas tai tutummin Kreikka, on ajautunut viime vuosien aikana yhä pahempaan taloudelliseen kurimukseen. Tuon länsimaisen kulttuurin, demokratian, filosofian, matematiikan ja olympiakisojen kehdon kohtalo on riippunut veitsen terällä jo jonkin aikaa, ja pelastajaksi on ymmärrettävistä syistä huudeltu Euroopan Unionia. Kaikkien Euromaiden yhteinen taloudellinen tuki voisikin nostaa Kreikan ainakin tilapäisesti omille jaloilleen. Uskallan kuitenkin ilmaista epäilykseni siitä, ratkaisisiko tällainen tekohengitys Kreikan perusongelmia, kuten työttömyyttä, tehotonta hallintoa ja laajalle levinnyttä korruptiota.

Suomen (toistaiseksi) pääministeri Matti Vanhanen ei lupaa Suomen osallistuvan mahdolliseen Kreikan talouden pelastusoperaatioon. Vanhasen mielestä Suomi ei voi lähteä pelastamaan jokaista ongelmataloutta, ja siksi hän suositteleekin ratkaisuksi tilanteeseen mieluummin jokaisen Euromaan vapaaehtoiseen harkintaan perustuvaa tukea, jolloin vastuu ei jakautuisi kaikkien kesken, vaan yksittäisten maiden olisi otettava vastuuta omasta tilanteestaan. Vanhasen ehdotus on mielestäni täysin ymmärrettävä, sillä onhan Suomenkin taloudessa tällä hetkellä toivomisen varaa. Onko Kreikan tilanne todella niin toivoton, että EU-maiden kollektiivinen vastuu ajaa omien ongelmien ohi?

Vaikka Matti Vanhanen ei mitään lupaisikaan, kukaan ei voi silti vielä taata sitä, etteikö Suomi lopulta kuitenkin osallistuisi Kreikan talouden elvyttämiseen. Asia on tiettävästi ollut puheenaiheena tämänpäiväisessä EU-johtajien huippukokouksessa. Ja kuinka ollakaan, se kaveri jonka nime kukaan ei ikinä muista, EU:n presidentti Herman van Rompuy lupasi EU:n tukevan Kreikkaa, joskaan ei välttämättä suoraan rahallisesti. Uutisen mukaan Rompuy on keskustellut asiasta Kreikan pääministeri Andreas Papandreoun, Saksan liittokansleri Angela Merkelin ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn kanssa. Kuka osaa sanoa, mitä yhteistä näillä neljällä on? Aivan oikein, yksikään suomalainen ei ole heitä virkoihinsa äänestänyt! Kuitenkin he ilmeisesti päättävät myös Suomen osallisuudesta EU:n apupakettiin Kreikalle, jos tämä paketti koskee kaikkia EU-maita. Kumileimasimena käytettäneen jotain EU:n nimellisesti demokraattista elintä, kuten parlamenttia.

Kyseinen apupaketti esitellään myöhemmin tänään, joten "presidentti" Rompuyn ajatuksiin saadaan silloin hieman lisävalaistusta. Mutta kyllä tästä kaikesta täytyy todeta, että olisi joskus mukava päästä kuulemaan näitä keskusteluja jo ennen kuin mitään päätöksiä tehdään. Jos EU joskus vaikka yllättäisi, ja toteuttaisi ihan oikeaa, vilpitöntä demokratiaa. Siihen asti Matti Vanhasen vakuuttelut eivät paljon paina, sillä kun Ranskan presidentti, Saksan liittokansleri ja EU:n "presidentti" vievät, Matti vikisee.