Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö joutui taannoin eduskunnassa ja mediassa melkoisen riepotuksen kohteeksi. Riepotuksen syynä oli Niinistön aloittama ja jopa kamreerimaisin ottein toteuttama eduskunnan säästökuuri, ja riepotuksen keinoina käytettiin eduskunnassa puhemiesvaalin kautta protestointia. Myöhemmin sitten mediassa eräät Niinistöön närkästyneet kansanedustajat tulivat esiin omalla nimellään tai nimettömänä, purkaen turhautumistaan tasottomiin hotellihuoneisiin ja kakkosluokan junalippuihin kaikelle kansalle.
Kansanedustajien kyllästyminen eduskunnan tuhlailun rajoittamiseen tuli ilmi puhemiesvaalissa, jossa Sauli Niinistö tuli juuri ja juuri valituksi uudelleen, saaden historiallisen pienen äänisaaliin. Onkin selvää, että opposition lisäksi myös osa hallituspuolueiden edustajista käytti vaalia protestivälineenä. Niinistö sai jatkaa tehtävässään, mutta järkyttyi vaalin tuloksesta siinä määrin, että väläytteli hetken aikaa jopa puhemiehen pestistä luopumista. Ymmärrän Niinistön järkytyksen täysin. Minäkin olen totta puhuen hieman järkyttynyt siitä, että meidän valitsemamme kansanedustajat kehtaavat toimia noin raukkamaisesti. Niinistö itsehän ihmetteli sitä, miten hänelle ei oltu esitetty tätä kritiikkiä etukäteen suoraan, vaan isku tuli ikäänkuin puskan takaa ja nimettömältä taholta, suljetun vaalin avulla.
Eduskunnan pelkurimaisin ja elämästä vieraantunein sektori on tietenkin ollut tyrmistynyt siitä, että puhemies puuttuu eduskunnan järjettömiin mittasuhteisiin paisuneeseen rahankäyttöön. Tietyt Arkadianmäen loiset eivät näe eduskuntaa pelkästään työpaikkana, vaan myös kaikenlaisen eliittikohtelun automaattina, joka maksaa kaikki mahdolliset ykkösluokan kulut ja vielä kustantaa osan kansanedustajien vapaa-ajan toiminnasta ja pyörimisestä jossain kerhoissa, jotka eivät varsinaisesti valtion etua edistä. Kun näihin täysin ansaitsemattomiin etuuksiin puututaan, alkaa valtava selän takana urputtaminen.
Tavallisen kansalaisen on kuitenkin helppo ymmärtää Niinistön kantaa. Tiukkana aikana rahaa ei vain yksinkertaisesti ole jakaa kaikkiin mahdollisiin mukavuuksiin, ei myöskään eduskunnassa. Miten ihmeessä eduskunnassa voitaisiin uskottavasti ajaa läpi yhteiskunnallisia säästöohjelmia, jos eduskunnan oman talouden pullataikinamaiseen olemukseen ei ensin puututtaisi? Kansa ei tätä varmastikaan hyväksyisi. Miten kansanedustajat voisivat leikata kansalaisilta mitään, jos he eivät itse olisi valmiita edes matkustamaan 2. luokassa? Meitä eivät hallitse kuninkaat, vaan vertaisemme. Taloudellisesti vaikeat ajat koskevat heitäkin, hekään eivät voi kuluttaa enempää kuin tienaavat.
Niinistön linja on tuskin tullut yllätyksenä niille, jotka tuntevat vähänkään Suomen poliittista lähihistoriaa. Jo valtiovarainministerivuosinaan (1996-2003) hänet tunnettiin "tarkan markan miehenä", eikä Niinistö ole koskaan varsinaisesti rakastanut rahan kuluttamista. Tämä oli tiedossa myös kaikille niille kansanedustajille, jotka valitsivat Niinistön puhemieheksi ensimmäistä kertaa. Niinistö oli tuonut jopa aikeensa julki etukäteen. Onko tuo linja mennyt yllättäen liian pitkälle? Tuskinpa vaan. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja samalla kun tavallinen kansa miettii tulevaisuuttaan ja sitä, miten selviäisi seuraavaan palkkapäivään asti, eduskunnan pullasorsat yrittävät kynsin ja hampain pitää kiinni "saavuttamistaan eduista".
Sauli Niinistö on kuitenkin edelleen yksi Suomen suosituimmista poliitikoista, eikä tämä viimeisin ole missään tapauksessa heikentänyt hänen luottamustaan kansan silmissä. Itse asiassa kansa sanoi painavan vastalauseen Niinistön eropuheille, ja tuomitsi raskaasti Saulin vastaisen urputuksen. Niinistö siis otti jälleen kerran erävoiton, ja yhden askeleen kohti seuraavien presidentinvaalien voittoa.
---
Presidentinvaaleista päästäänkin seuraavaan aiheeseen, nimittäin presidentille perustuslain mukaan kuuluvaan valtaan. Se onkin nyt ajankohtaista, kun ministeri Cristoffer Taxellin johtama työryhmä on tuomassa julki mietintöjensä tuloksia. Johtoajatuksena koko hommassa tuntuu olleen alusta lähtien presidentin tannuttaminen seremoniamestariksi, jonka ainoat jäljelle jäävät valtaoikeudet olisivat puhtaasti symbolisia. Kansalle tämä presidentti-instituution alennustilaan saattaminen ja perustuslain hengen romuttaminen on myyty kuitenkin ratkaisuna niinsanottuun "kahden lautasen ongelmaan".
Oikeasti mitään lautasongelmaa ei ole olemassakaan, vaan se on suomalaisen valtamedian ylläpitämä pseudokonflikti, jolla vedotaan kansalaisten aina niin käyttökelpoiseen mitä-meistä-ulkomailla-ajatellaan -vaistoon. Se, kuka meitä EU-kokouksissa edustaa on muutenkin hieman irrelevantti kysymys, koska koko EU-politiikka on suurta teatteria, eikä Suomen edustajalla koskaan noissa kokouksissa tule olemaan mahdollisuutta vaikuttaa yhtään mihinkään. Jos muiden EU-maiden pääministerit haluavat kerääntyä yhteen syömään ja juomaan hyvin ja puhumaan näennäisesti tärkeistä Unionin asioista, liittyköön meidän pääministeri heidän seuraansa. Niissä pöydissä korkeintaan vahvistetaan salaisten työryhmien valmistelemat päätökset, joten onko sillä loppujen lopuksi väliä, kuka meiltä on paikalla?
Poliittinen valta on itsenäisyyden alkuajoista lähtien jaettu Suomessa presidentin, hallituksen ja eduskunnan kesken. Presidentti on näistä toimijoista ainut, joka on ainakin teoriassa puolueista riippumaton. Hallituksen kokoonpano on yleensä suurimpien puolueiden kompromissi, samoin kuin hallitusohjelma. Koska hallituspuolueiden edustajat muodostavat eduskunnassa yksinkertaisen enemmistön, on ryhmäkurin avulla mahdollista käytännössä estää eduskuntaa toteuttamasta tehtäväänsä hallituksen valvojana. Näin ollen presidentti on ainut taho, jota puolueoligarkit eivät kykene mitenkään hallitsemaan. Onkin helppo ymmärtää, miksi nämä elitistit haluavat riisua presidentin kaikesta oikeasta vallasta.
Monesti on ihmetelty, miten Perussuomalaiset voivat vastustaa presidentin vallan karsimista, kun juuri puolueen edeltäjä SMP ja Veikko Vennamo olivat Urho Kekkosen itsevaltaisten elkeiden kiivaita vastustajia. On kuitenkin tehtävä ero presidentin laillisen vallan ja Kekkosen itse itselleen ottaman vallan välillä. Nykyisellä menolla me saamme maahamme täysin laillisen pääministerin viran, jolle valtaa säilytetään enemmän kuin Kekkonen ikinä ehti itselleen haalia! Tätä Perussuomalaiset eivät voi hyväksyä. Jos valta Suomessa todella kuuluu kansalle, tulisi sen jakaantua paljon tasaisemmin kuin puolue-elitistien unelmissa.
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
maanantai 2. marraskuuta 2009
Oppositiokysymyksen paikka
Olen puhunut paljon pahaa nykyisestä hallituksesta. On totta, että en todellakaan ole Matti Vanhasen ja Jyrki Kataisen suurimpia ihailijoita, ja että inhoan syvästi heidän hallitustaan, joka on vienyt suomalaiselta politiikalta viimeisetkin uskottavuuden rippeet. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että nykyinen autokraattinen tilanne on osittain myös opposition vikaa. En tiedä, olisiko Matti omakätisesti nostanut itsensä kiistämättömän Suomen kuninkaan asemaan silloinkin, jos oppositiopoliitikot olisivat kyseenalaistaneet hänen ja hallituksen toimia hieman hanakammin. Selvää on kuitenkin, että oppositio on ollut harvinaisen hampaaton mitä tulee hallituksen ja pääministerin edesottamuksiin. Uskon että tämä hampaattomuus on edesauttanut hallituksen kohoamista itsevaltaisiin sfääreihin.
Opposition tehtävä modernissa parlamentarismissa on toimia hallituksen hätäjarruna ja omatuntona. Opposition tulisi kovaan ääneen suitsia hallituksen toimia silloin, kun heidän mielestään hallitus on tekemässä jotain harkitsematonta ja/tai vastuutonta. Opposition tulisi myös kyetä esittämään hallitukselle vaihtoehtoisia toimintatapoja sekä julkituoda hallituspoliitikkojen mahdolliset väärinkäytökset ja virheet. Kaikissa näissä tehtävissään nykyinen oppositio (SDP, Vasemmistoliitto, Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset) on epäonnistunut surkeasta. Tämän seurauksena on päässyt käymään siten, että hallitus on huomannut kykenevänsä harjoittamaan minkälaista sanelupolitiikkaa tahansa, ilman että kukaan panee kunnolla vastaan.
Kun SDP:n puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, en uskonut että minun voisi koskaan tulla ikävä Eero Heinäluomaa. Mutta niin pahaksi on SDP:n, suurimman oppositiopuolueen tilanne onnettoman Jutan käsissä karannut, että en voi olla miettimättä miten Eero tästä ahdingosta selviäisi. Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki on myös ollut yllättävän piittaamaton. Silloin kun tämä nuori, vihainen mies valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi, moni varmaankin odotti että Hallitus ei saisi hetken rauhaa. Toisin on käynyt. SDP:n ja Vasemmistoliiton tulisi ajaa vasemmistolaista, sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa. Nyt kun nykyinen hallitus toteuttaa kenties oikeistolaisinta ohjelmaa mitä Suomessa on ikinä nähty, miksi näiden puolueiden edustajat eivät karju täyttä kurkkua?
Kristillisdemokraateille ja Perussuomalaisille lankeaa myös osasyy tapahtuneesta. Pienillä puolueilla tulisi kaiken järjen mukaan olla varaa pitää ääntä kaikesta, mikä on vähänkin vinossa. Omassa oppositiopolitiikassaan KD ja PS ovat mielestäni tarttuneet liikaa epäolennaisuuksiin. Meteliä pidetään kyllä pienistä asioista, kuten melkein jokaisesta uudesta lakiesityksesta (ja niin pitääkin), mutta missä ovat jyrkät ja kärkevät kannanotot Suomen tulevaisuudesta Vanhasen ja Kataisen käsissä? Minusta tuntuu siltä, että Perussuomalaisten kansanedustajien lausunnot tilanteesta ovat pelkistyneet kyynisiksi vitseiksi, samalla kun todellisen kritiikin esittäminen jätetään kenttäväen (kuten allekirjoittaneen) huoleksi.
Hallituksen luottamuksen kyseenalaistamiseen on modernissa parlamentarismissa kaksi keinoa. Välikysymysmenettely on opposition työkalu, joka teoriassa voi johtaa hallituksen eroon, jos todetaan hallituksen toimineen tietyssä tilanteessa radikaalisti väärin. Hallituskysymys taas on hallituksen itsensä tapa mitata oma luottamuksensa. Hallituksen kaataminen toki vaatii eduskunnan enemmistön, ja nykyisinhän hallitukset ovat enemmistönä eduskunnassa. Mutta mitä työkaluja on olemassa opposition luottamuksen kyseenalaistamiseen? Jos kansa ei voi luottaa enää edes siihen, että oppositio hoitaa omat tehtävänsä? Minun mielestäni nyt olisi oppositiokysymyksen paikka.
Opposition tehtävä modernissa parlamentarismissa on toimia hallituksen hätäjarruna ja omatuntona. Opposition tulisi kovaan ääneen suitsia hallituksen toimia silloin, kun heidän mielestään hallitus on tekemässä jotain harkitsematonta ja/tai vastuutonta. Opposition tulisi myös kyetä esittämään hallitukselle vaihtoehtoisia toimintatapoja sekä julkituoda hallituspoliitikkojen mahdolliset väärinkäytökset ja virheet. Kaikissa näissä tehtävissään nykyinen oppositio (SDP, Vasemmistoliitto, Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset) on epäonnistunut surkeasta. Tämän seurauksena on päässyt käymään siten, että hallitus on huomannut kykenevänsä harjoittamaan minkälaista sanelupolitiikkaa tahansa, ilman että kukaan panee kunnolla vastaan.
Kun SDP:n puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, en uskonut että minun voisi koskaan tulla ikävä Eero Heinäluomaa. Mutta niin pahaksi on SDP:n, suurimman oppositiopuolueen tilanne onnettoman Jutan käsissä karannut, että en voi olla miettimättä miten Eero tästä ahdingosta selviäisi. Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki on myös ollut yllättävän piittaamaton. Silloin kun tämä nuori, vihainen mies valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi, moni varmaankin odotti että Hallitus ei saisi hetken rauhaa. Toisin on käynyt. SDP:n ja Vasemmistoliiton tulisi ajaa vasemmistolaista, sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa. Nyt kun nykyinen hallitus toteuttaa kenties oikeistolaisinta ohjelmaa mitä Suomessa on ikinä nähty, miksi näiden puolueiden edustajat eivät karju täyttä kurkkua?
Kristillisdemokraateille ja Perussuomalaisille lankeaa myös osasyy tapahtuneesta. Pienillä puolueilla tulisi kaiken järjen mukaan olla varaa pitää ääntä kaikesta, mikä on vähänkin vinossa. Omassa oppositiopolitiikassaan KD ja PS ovat mielestäni tarttuneet liikaa epäolennaisuuksiin. Meteliä pidetään kyllä pienistä asioista, kuten melkein jokaisesta uudesta lakiesityksesta (ja niin pitääkin), mutta missä ovat jyrkät ja kärkevät kannanotot Suomen tulevaisuudesta Vanhasen ja Kataisen käsissä? Minusta tuntuu siltä, että Perussuomalaisten kansanedustajien lausunnot tilanteesta ovat pelkistyneet kyynisiksi vitseiksi, samalla kun todellisen kritiikin esittäminen jätetään kenttäväen (kuten allekirjoittaneen) huoleksi.
Hallituksen luottamuksen kyseenalaistamiseen on modernissa parlamentarismissa kaksi keinoa. Välikysymysmenettely on opposition työkalu, joka teoriassa voi johtaa hallituksen eroon, jos todetaan hallituksen toimineen tietyssä tilanteessa radikaalisti väärin. Hallituskysymys taas on hallituksen itsensä tapa mitata oma luottamuksensa. Hallituksen kaataminen toki vaatii eduskunnan enemmistön, ja nykyisinhän hallitukset ovat enemmistönä eduskunnassa. Mutta mitä työkaluja on olemassa opposition luottamuksen kyseenalaistamiseen? Jos kansa ei voi luottaa enää edes siihen, että oppositio hoitaa omat tehtävänsä? Minun mielestäni nyt olisi oppositiokysymyksen paikka.
maanantai 26. lokakuuta 2009
Yleistä angstausta
Nojoo, eihän tämä bloggaaminen kesätauon jälkeen lähtenytkään käyntiin aivan niin liukkaasti kuin oli alun perin tarkoitus. Mutta se johtuu vain siitä, että nykyään eletään varsin synkkiä aikoja. Tällä hetkellä on ankeaa olla poliittinen bloggaaja. Sitä voi käyttää aikaansa vaikka minkälaiseen vaahtoamiseen yhteiskunnan epäkohdista, mutta siltikin Matti Vanhanen hiihtelee omassa pienessä "vahvan luottamuksen" valtakunnassaan, EU:n eliitti taistelee voitokkaasti sammuttaakseen Euroopasta viimeisetkin demokratian valonpilkahdukset, tiedotusvälineet mustamaalaavat todellisia isänmaanystäviä, kuten Tsekin presidentti Vaclav Klausia ja kaiken tämän dystopisen järjettömyyden alla vallitsee talouden taantuman alati jatkuva tuhkanharmaa pohjavire.
Jos nykyisestä maailmanmenosta, ja kaikesta siitä mikä siinä on pielessä yrittäisi pienintä yksityiskohtaa myöten merkitä kaiken muistiin, niin luulenpa että koko maailmassa ei olisi tilaa niille kirjoille, jotka täytyisi kirjoittaa. Mutta yritetäänpä raapaista vähän pintaa.
Lissabonin sopimuksena tunnettu pyhäinhäväistys näyttää nyt sitten olevan Euroopan tulevaisuus. Irlantilaisilla ei ollut kanttia sanoa enää toista kertaa "ei", mutta turha heitä on siitä syyttää. EU-eliitillä olisi kyllä riittänyt keinoja pakottaa irlantilaiset lausumaan "kyllä", vaikka sitten verisen korinan seasta. Demokraattisen EU:n kannattajat olivat asettaneet toivonsa Irlantiin ja sen jälkeen Tsekin presidentti Vaclav Klausiin, mutta irlantilaiset alistuivat naurettavassa uusintaäänestyksessä (Mitä demokratiaa on se, että äänestetään samasta asiasta niin kauan, että saadaan haluttu tulos?) ja yhden miehen varaan on turha laskea sitä taakkaa, joka oligarkkien poliittisille vastustajille vastuttamattomasti lankeaa.
Siispä tulevaisuudessa esimerkiksi Suomella on omiin asioihinsa vähemmän valtaa kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltioilla on omiin asioihinsa! Jos ei haluta puhua asioista niiden oikeilla nimillä, niin silloin on vain oletettava että "Euroopan Unioni" tarkoittaa Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä "Euroopan liittovaltiota" tai "Euroopan Yhdysvaltoja". Ajatus siitä, että esimerkiksi suomalaisesta maatalouspolitiikasta päätää tulevaisuudessa joku vaaleilla valitsematon puolalaisista, briteistä, ranskalaisista, saksalaisista ja italialaisista koostuva työryhmä on niin vastenmielinen, että tekisi mieli huutaa ääneen.
Vielä pahempaa on se, miten tavallisia suomalaisia yritetään tiedotusvälineiden taholta huijata kuvittelemaan musta valkoiseksi uutisoimalla päivästä toiseen milloin Paavo Lipposen tai Olli Rehnin, milloin presidentti Martti Ahtisaaren mahdollisuuksista tulla valituksi uuteen EU:n presidentin virkaan. Ilmeisesti nämä päätökset (kuten kaikki muukin päätökset siinä Euroopan kansojen yhteisessä syövässä, joka on EU) tehdään kabineteissa suljettujen ovien takana, joten minä olen aivan väärä henkilö arvioimaan suomalaisten kandidaattien mahdollisuuksia tulla valituiksi. Mutta olisiko minun uskottava, että kaikki on sitten taas hyvin, kunhan Lipposen Paavo, sentään "meidän oma Paavo" on EU:n presidentti? Käsittämätöntä, miten tyhmäksi sitä voikaan media tavallisen ihmisen kuvitella.
Voin kertoa ihan suoraan, että EU:n tuleva presidentti ei parhaimmillaankaan ole muuta kuin "arvojohtaja" ja valtiovierailuiden maskotti, huippukokousillallisten isäntä ja korkeapalkkainen tyhjäntoimittaja kaukaisessa virka-asunnossaan. Vielä paljon todennäköisempää kuitenkin on, että presidentti tulee toimimaan EU-eliitin sätkynukkena, joka konemaisesti legitimoi suurimpien jäsenmaiden vaaleilla valitsemattomien virkamiesten epädemokraattiset päätökset. Ne, jotka odottavat EU:n presidentistä komission ja salaisten työryhmien "vallan vahtikoiraa" ja demokratian eteenpäinviejää, tulevat pettymään karvaasti.
Samaan aikaan täällä kotona Suomessa kukaan ei tunnu enää luottavan poliitikoihin (paitsi Sauli Niinistöön). Vaalirahakohun edetessä kävi selväksi, että jotakuinkin joka ikinen kolmen suuren puolueen kansanedustaja on ottanut vastaan enemmän tai vähemmän hämärää rahaa. Näin on, ne kolme puoluetta jotka maassamme vuorottelevat hallitusvuoroissa, seisovat korviaan myöten korruptiossa. Miten tällainen poliittinen järjestelmä voi säilyttää uskottavuutensa? Matti Vanhanen saattaa kuvitella nauttivansa suurempaa luottamusta kuin kukaan valtionjohtaja koskaan, mutta todellisuuden kanssa näillä kuvitelmilla on hyvin vähän tekemistä.
Suomessa poliittinen kehitys on kuitenkin tuskastuttavan hidasta, pääosin siitä syystä että kansalaisten aktiivinen demokratian toteuttaminen realisoituu ainoastaan kerran neljässä vuodessa. Mitä hätää täysin mädillä poliitikoilla on? Vaalithan ovat vasta 2011, ja siihen mennessä koko tämä sotku on varmasti jo unohdettu. Kansakunnan lyhyt poliittinen muisti tuomitsee suomalaiset elämään ja selviämään näiden umpikierojen, egoististen "politiikan ammattilaisten" kanssa vaaleista toiseen.
Sitä paitsi valtiosääntömme ei nykyisin edes mahdollista pääministerin tai koko hallituksen eroamista kesken kauden. Meidän hallituksellamme on kaikki valta Hangosta Utsjoelle, ja väärinkäytösten edistämiseksi hallituksen erottaminen tapahtuu aina hallituksen itsensä aloitteesta! Sen voin kertoa, että nykypoliitikoista alle kaksi prosenttia luopuisi vapaaehtoisesti tuosta asemasta sen kerran saavutettuaan. Ja Matti Vanhanen & Kumppanit ei tuohon fraktioon kuulu, se on varma.
Mutta kaiken tämän tuiman itseruoskinnan päätteeksi lienee paikallaan todeta, että kaikki on sittenkin ihan okei! Elämä ei ole ollenkaan surkeaa, koska Suomi on maailman paras! Niin että kaikki tämä vaahtoaminen onkin ollut ihan turhaa, hei!
Jos nykyisestä maailmanmenosta, ja kaikesta siitä mikä siinä on pielessä yrittäisi pienintä yksityiskohtaa myöten merkitä kaiken muistiin, niin luulenpa että koko maailmassa ei olisi tilaa niille kirjoille, jotka täytyisi kirjoittaa. Mutta yritetäänpä raapaista vähän pintaa.
Lissabonin sopimuksena tunnettu pyhäinhäväistys näyttää nyt sitten olevan Euroopan tulevaisuus. Irlantilaisilla ei ollut kanttia sanoa enää toista kertaa "ei", mutta turha heitä on siitä syyttää. EU-eliitillä olisi kyllä riittänyt keinoja pakottaa irlantilaiset lausumaan "kyllä", vaikka sitten verisen korinan seasta. Demokraattisen EU:n kannattajat olivat asettaneet toivonsa Irlantiin ja sen jälkeen Tsekin presidentti Vaclav Klausiin, mutta irlantilaiset alistuivat naurettavassa uusintaäänestyksessä (Mitä demokratiaa on se, että äänestetään samasta asiasta niin kauan, että saadaan haluttu tulos?) ja yhden miehen varaan on turha laskea sitä taakkaa, joka oligarkkien poliittisille vastustajille vastuttamattomasti lankeaa.
Siispä tulevaisuudessa esimerkiksi Suomella on omiin asioihinsa vähemmän valtaa kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltioilla on omiin asioihinsa! Jos ei haluta puhua asioista niiden oikeilla nimillä, niin silloin on vain oletettava että "Euroopan Unioni" tarkoittaa Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä "Euroopan liittovaltiota" tai "Euroopan Yhdysvaltoja". Ajatus siitä, että esimerkiksi suomalaisesta maatalouspolitiikasta päätää tulevaisuudessa joku vaaleilla valitsematon puolalaisista, briteistä, ranskalaisista, saksalaisista ja italialaisista koostuva työryhmä on niin vastenmielinen, että tekisi mieli huutaa ääneen.
Vielä pahempaa on se, miten tavallisia suomalaisia yritetään tiedotusvälineiden taholta huijata kuvittelemaan musta valkoiseksi uutisoimalla päivästä toiseen milloin Paavo Lipposen tai Olli Rehnin, milloin presidentti Martti Ahtisaaren mahdollisuuksista tulla valituksi uuteen EU:n presidentin virkaan. Ilmeisesti nämä päätökset (kuten kaikki muukin päätökset siinä Euroopan kansojen yhteisessä syövässä, joka on EU) tehdään kabineteissa suljettujen ovien takana, joten minä olen aivan väärä henkilö arvioimaan suomalaisten kandidaattien mahdollisuuksia tulla valituiksi. Mutta olisiko minun uskottava, että kaikki on sitten taas hyvin, kunhan Lipposen Paavo, sentään "meidän oma Paavo" on EU:n presidentti? Käsittämätöntä, miten tyhmäksi sitä voikaan media tavallisen ihmisen kuvitella.
Voin kertoa ihan suoraan, että EU:n tuleva presidentti ei parhaimmillaankaan ole muuta kuin "arvojohtaja" ja valtiovierailuiden maskotti, huippukokousillallisten isäntä ja korkeapalkkainen tyhjäntoimittaja kaukaisessa virka-asunnossaan. Vielä paljon todennäköisempää kuitenkin on, että presidentti tulee toimimaan EU-eliitin sätkynukkena, joka konemaisesti legitimoi suurimpien jäsenmaiden vaaleilla valitsemattomien virkamiesten epädemokraattiset päätökset. Ne, jotka odottavat EU:n presidentistä komission ja salaisten työryhmien "vallan vahtikoiraa" ja demokratian eteenpäinviejää, tulevat pettymään karvaasti.
Samaan aikaan täällä kotona Suomessa kukaan ei tunnu enää luottavan poliitikoihin (paitsi Sauli Niinistöön). Vaalirahakohun edetessä kävi selväksi, että jotakuinkin joka ikinen kolmen suuren puolueen kansanedustaja on ottanut vastaan enemmän tai vähemmän hämärää rahaa. Näin on, ne kolme puoluetta jotka maassamme vuorottelevat hallitusvuoroissa, seisovat korviaan myöten korruptiossa. Miten tällainen poliittinen järjestelmä voi säilyttää uskottavuutensa? Matti Vanhanen saattaa kuvitella nauttivansa suurempaa luottamusta kuin kukaan valtionjohtaja koskaan, mutta todellisuuden kanssa näillä kuvitelmilla on hyvin vähän tekemistä.
Suomessa poliittinen kehitys on kuitenkin tuskastuttavan hidasta, pääosin siitä syystä että kansalaisten aktiivinen demokratian toteuttaminen realisoituu ainoastaan kerran neljässä vuodessa. Mitä hätää täysin mädillä poliitikoilla on? Vaalithan ovat vasta 2011, ja siihen mennessä koko tämä sotku on varmasti jo unohdettu. Kansakunnan lyhyt poliittinen muisti tuomitsee suomalaiset elämään ja selviämään näiden umpikierojen, egoististen "politiikan ammattilaisten" kanssa vaaleista toiseen.
Sitä paitsi valtiosääntömme ei nykyisin edes mahdollista pääministerin tai koko hallituksen eroamista kesken kauden. Meidän hallituksellamme on kaikki valta Hangosta Utsjoelle, ja väärinkäytösten edistämiseksi hallituksen erottaminen tapahtuu aina hallituksen itsensä aloitteesta! Sen voin kertoa, että nykypoliitikoista alle kaksi prosenttia luopuisi vapaaehtoisesti tuosta asemasta sen kerran saavutettuaan. Ja Matti Vanhanen & Kumppanit ei tuohon fraktioon kuulu, se on varma.
Mutta kaiken tämän tuiman itseruoskinnan päätteeksi lienee paikallaan todeta, että kaikki on sittenkin ihan okei! Elämä ei ole ollenkaan surkeaa, koska Suomi on maailman paras! Niin että kaikki tämä vaahtoaminen onkin ollut ihan turhaa, hei!
tiistai 1. syyskuuta 2009
Takaisin sorvin ääreen...
Koska kesälomani bloggaamisesta venyi aivan liian pitkäksi ja koska en saanut pakotettua itseäni tietokoneen ääreen edes siksi aikaa, että olisin kirjoittanut kommenttini kesällä käydyistä eurovaaleista, olen pakotettu kertaamaan kesän tapahtumia jokseenkin ripeällä tahdilla. Ihan lähipäivinä täytyy palata myös viime aikojen tapahtumiin, joista tärkein lienee Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti. Mutta ensin pari sanaa ensimmäisestä puoluekokouksestani.
Minulle puoluekokoukseen osallistuminen tänä vuonna oli varsin helppoa, järjestettiinhän se Seinäjoella jossa itsekin majailin tuohon aikaan. Täytyy ihailla pitkien matkojen takaa saapunutta puolueväkeä, heille kyseessä oli paljon mittavampi vapaa-ajan uhraaminen ja käytännön asioiden järjesteleminen. Itse pystyin jopa käymään pikaisesti kotona syömässä siinä vaiheessa kun puolueen toisesta varapuheenjohtajasta äänestettiin.
Kokemuksena puoluekokous oli varsin opettavainen. Osittain tämä johtui siitä, että kokoussali oli ääriään myöten (ja ylikin) täynnä, ja onnistuin vaivoin löytämään vapaan paikan kahden kokeneen, jo SMP:ssä vaikuttaneen puolueketun välistä. Nämä nimeltä mainitsemattomat herrat suhtautuivat minuun epäilemättä niin kuin pitikin: kuten puoluetoiminnan oppilaaseen. Heiltä sainkin lyhyessä ajassa kiistämättömän hyödyllistä sisäpiirin kokemukseen nojaavaa oppia puoluetoiminnasta.
Muuten puoluekokouksen onnistuneisuudesta voidaan olla monta mieltä. Käytännön järjestelyt oli toki mitoitettu merkittävästi pienemmälle osallistujamäärälle, mikä kieli siitä että järjestävä tahoki oli yllättynyt kokouksen suuresta osallistujamäärästä. Tämähän on periaatteessa hyvä merkki: Puolue kasvaa ja kenttäväki on innokasta osallistumaan. Tiedotusvälineetkin hämmästelivät täyteen ahdettua kokoussalia, mikä mielestäni oli loistava mediavoitto. Oli kuitenkin hieman kiusallista, kun kaikille ei riittänyt istumapaikkoja. Ensi kerralla olemme viisaampia.
Timo Soinin nauttima suosio tuli hyvin esiin kokouksessa. Puheenjohtaja valittiin jatkokaudelle yksimielisesti, ja Timon puheen aikana taidettiin kuulla useammat aplodit kuin Veikko Vennamon puheille koskaan. Omasta mielestäni Soini on tällä hetkellä ainut oikea mies johtamaan tätä puoluetta. Myös varapuheenjohtajisto saa hyväksyntäni, erityisesti tietysti Vesa-Matti Saarakkala, puolueen kolmas varapuheenjohtaja. Tässä vaiheessa täytynee mainita, että luullakseni Vesa-Matti olisi valittu ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi kirkkaasti, mutta hän itse pelisilmää omaavana miehenä kieltäytyi tuosta kunniasta.
Puoluekokouksessa tuli hyväksytyksi myös paljon kiisteltyjä sääntömuutoksia, joiden nojalla mm. puolueen jäsenen tulee olla "hyvämaineinen kansalainen". Käytännössä tämä tarkoittaa kuulemma sitä, että esim. rikoksiin syyllistyvät voitaisiin periaatteessa erottaa puolueesta. Tämä kuulostaa hurjalta, ja toivon tosiaan että tätä pykälää tullaan soveltamaan lähinnä räikeimpiin tapauksiin. Ei siis niin, että jos olet vuonna -82 syyllistynyt lievään rattijuopumukseen niin saat katsella itsellesi uuden puolueen. Vahva uskoni on, että Perussuomalaiset on tästäkin eteenpäin rehellisten, järkevien ja ymmärtävien ihmisten puolue.
---
Eurovaalit menivät taasen Perussuomalaisten kannalta juuri niin kuin moni oli etukäteen aavistellutkin. Soini marssi Brysseliin ennennäkemättömällä äänivyöryllä ja varamieheksi valittiin Sampo Terho. Mielestäni varsin tyydyttävä tulos. Sampon hillittyä olemusta ja järkiperäistä argumentointia olen ihaillut jo pitkän aikaa.
Perussuomalaistet oli mukana myös auttamassa vaaliliiton kautta Euroopan parlamenttiin Kristillisdemokraattien Sari Essayahia. Häntä pidän myös oikein sopivana ihmisenä parlamenttiin, vaikka hän "väärää" puoluetta edustaakin. Yhteistyö on näissä asioissa usein valttia, ja luulenpa että yhteistyötä PS:n ja KD:n välillä tullaan näiden onnistuneiden vaalien jälkeen näkemään vastakin.
Hämmentävintä vaalituloksessa oli kieltämättä kuitenkin vasemmiston täydellinen romahdus. SDP:n ääniharavana toimi politiikassa kokematon Mitro Repo, joka oli herättänyt ennen vaaleja varsinaista kohua kiistelyllään ortodoksisen kirkon kanssa. Vasemmistoliitto taas jäi nuolemaan näppejään.
---
Loppuvuosi tulee olemaan haastava niin kansalle kuin poliitikoillekin. Valtakunnalliset otsikot kertovat taantuman vääjäämättömästä syvenemisestä, työttömyyden kasvusta uusiin ennätyksiin asti, paperiteollisuuden alasajosta Suomessa ja tuloerojen pysäyttämättömästä kasvusta. Kaikki nämä ja lisäksi vielä muut haasteet yhteenlaskettuna tarjoavat kenelle tahansa valtaisan ongelmavyyhden. Valtaisan, mutta ei ratkaisemattoman. Vaaleja on tulossa lisää, ja vaalien välilläkin asioihin on mahdollista vaikuttaa. Valitsemalla Perussuomalaiset valitset ongelmanratkaisijat.
Minulle puoluekokoukseen osallistuminen tänä vuonna oli varsin helppoa, järjestettiinhän se Seinäjoella jossa itsekin majailin tuohon aikaan. Täytyy ihailla pitkien matkojen takaa saapunutta puolueväkeä, heille kyseessä oli paljon mittavampi vapaa-ajan uhraaminen ja käytännön asioiden järjesteleminen. Itse pystyin jopa käymään pikaisesti kotona syömässä siinä vaiheessa kun puolueen toisesta varapuheenjohtajasta äänestettiin.
Kokemuksena puoluekokous oli varsin opettavainen. Osittain tämä johtui siitä, että kokoussali oli ääriään myöten (ja ylikin) täynnä, ja onnistuin vaivoin löytämään vapaan paikan kahden kokeneen, jo SMP:ssä vaikuttaneen puolueketun välistä. Nämä nimeltä mainitsemattomat herrat suhtautuivat minuun epäilemättä niin kuin pitikin: kuten puoluetoiminnan oppilaaseen. Heiltä sainkin lyhyessä ajassa kiistämättömän hyödyllistä sisäpiirin kokemukseen nojaavaa oppia puoluetoiminnasta.
Muuten puoluekokouksen onnistuneisuudesta voidaan olla monta mieltä. Käytännön järjestelyt oli toki mitoitettu merkittävästi pienemmälle osallistujamäärälle, mikä kieli siitä että järjestävä tahoki oli yllättynyt kokouksen suuresta osallistujamäärästä. Tämähän on periaatteessa hyvä merkki: Puolue kasvaa ja kenttäväki on innokasta osallistumaan. Tiedotusvälineetkin hämmästelivät täyteen ahdettua kokoussalia, mikä mielestäni oli loistava mediavoitto. Oli kuitenkin hieman kiusallista, kun kaikille ei riittänyt istumapaikkoja. Ensi kerralla olemme viisaampia.
Timo Soinin nauttima suosio tuli hyvin esiin kokouksessa. Puheenjohtaja valittiin jatkokaudelle yksimielisesti, ja Timon puheen aikana taidettiin kuulla useammat aplodit kuin Veikko Vennamon puheille koskaan. Omasta mielestäni Soini on tällä hetkellä ainut oikea mies johtamaan tätä puoluetta. Myös varapuheenjohtajisto saa hyväksyntäni, erityisesti tietysti Vesa-Matti Saarakkala, puolueen kolmas varapuheenjohtaja. Tässä vaiheessa täytynee mainita, että luullakseni Vesa-Matti olisi valittu ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi kirkkaasti, mutta hän itse pelisilmää omaavana miehenä kieltäytyi tuosta kunniasta.
Puoluekokouksessa tuli hyväksytyksi myös paljon kiisteltyjä sääntömuutoksia, joiden nojalla mm. puolueen jäsenen tulee olla "hyvämaineinen kansalainen". Käytännössä tämä tarkoittaa kuulemma sitä, että esim. rikoksiin syyllistyvät voitaisiin periaatteessa erottaa puolueesta. Tämä kuulostaa hurjalta, ja toivon tosiaan että tätä pykälää tullaan soveltamaan lähinnä räikeimpiin tapauksiin. Ei siis niin, että jos olet vuonna -82 syyllistynyt lievään rattijuopumukseen niin saat katsella itsellesi uuden puolueen. Vahva uskoni on, että Perussuomalaiset on tästäkin eteenpäin rehellisten, järkevien ja ymmärtävien ihmisten puolue.
---
Eurovaalit menivät taasen Perussuomalaisten kannalta juuri niin kuin moni oli etukäteen aavistellutkin. Soini marssi Brysseliin ennennäkemättömällä äänivyöryllä ja varamieheksi valittiin Sampo Terho. Mielestäni varsin tyydyttävä tulos. Sampon hillittyä olemusta ja järkiperäistä argumentointia olen ihaillut jo pitkän aikaa.
Perussuomalaistet oli mukana myös auttamassa vaaliliiton kautta Euroopan parlamenttiin Kristillisdemokraattien Sari Essayahia. Häntä pidän myös oikein sopivana ihmisenä parlamenttiin, vaikka hän "väärää" puoluetta edustaakin. Yhteistyö on näissä asioissa usein valttia, ja luulenpa että yhteistyötä PS:n ja KD:n välillä tullaan näiden onnistuneiden vaalien jälkeen näkemään vastakin.
Hämmentävintä vaalituloksessa oli kieltämättä kuitenkin vasemmiston täydellinen romahdus. SDP:n ääniharavana toimi politiikassa kokematon Mitro Repo, joka oli herättänyt ennen vaaleja varsinaista kohua kiistelyllään ortodoksisen kirkon kanssa. Vasemmistoliitto taas jäi nuolemaan näppejään.
---
Loppuvuosi tulee olemaan haastava niin kansalle kuin poliitikoillekin. Valtakunnalliset otsikot kertovat taantuman vääjäämättömästä syvenemisestä, työttömyyden kasvusta uusiin ennätyksiin asti, paperiteollisuuden alasajosta Suomessa ja tuloerojen pysäyttämättömästä kasvusta. Kaikki nämä ja lisäksi vielä muut haasteet yhteenlaskettuna tarjoavat kenelle tahansa valtaisan ongelmavyyhden. Valtaisan, mutta ei ratkaisemattoman. Vaaleja on tulossa lisää, ja vaalien välilläkin asioihin on mahdollista vaikuttaa. Valitsemalla Perussuomalaiset valitset ongelmanratkaisijat.
keskiviikko 29. huhtikuuta 2009
Ehdokkaita valitsemaan!
Nyt on sitten saapunut se päivä, kun kaikki tulevien EU-vaalien ehdokkaat ovat vihdoin selvillä. Ehdokkaita on asetettu kiitettävän runsaasti, puolueet ovat olleet tässä asiassa aktiivisia. Eipä noita listoja toisaalta pitäisi olla hankala täyttääkään, kun täydelle listalle ei mahdu kuin 20 ehdokasta... Mukana on myös käsittääkseni ensimmäistä kertaa eurovaaleissa valitsijayhdistyksen ehdokas, lääkäri-homeopaatti Liisa Sulkakoski.
Sen sijaan Jussi Halla-aho (helsinkiläinen filosofian tohtori, kielitieteilijä, kaupunginvaltuutettu, maahanmuuttokriitikko, blaa-blaa-blaa), jolle tamperelaisen Juha Mäki-Ketelän organisoima valitsijayhdistys myös sai kerättyä tarvittavan määrän kannattajakortteja, yllätti hieman yllättäen jättävänsä nämä vaalit väliin. Jussi siis kieltäytyi kunniasta asettua oman valitsijayhdistyksensä ehdokkaaksi. Jussin perustelut voi jokainen käydä lukemassa hänen omalta kotisivultaan. Mielestäni perustelut ovat varsin asialliset, ja tukevat sitä käsitystä että Halla-aho on todella järkevä ja harkitseva mies, jolle hänen ja hänen kannattajiensa agendan edistyminen on tärkeämpää kuin henkilökohtainen menestys.
Tiedotteessaan Jussi Halla-aho myös ilmoitti äänestävänsä itse Perussuomalaisten Sampo Terhoa, ja kehoitti myös kannattajiaan äänestämään samoin. Sampo on varmasti mielissään saadessaan kampanjalleen näin näkyvän tukijan. Lisäksi se todistaa, että Jussi ei ole katkeroitunut Perussuomalaisia kohtaan samalla tavalla kuin osa hänen kiihkomielisemmistä kannattajistaan.
Mutta olipa valintasi sitten Sampo Terho, Timo Soini, Vesa-Matti Saarakkala (jonka äänestämiseen olen itse päätynyt) tai joku muu, kehotan uhraamaan pienen palan aikaa jonakin päivänä ehdokkaan valitsemiseen. Perussuomalaisten listalla on kymmenen hyvää ja pätevää ehdokasta, toivottavasti löydät heidän joukostaan mieleisesi. Muista äänestää kesän vaaleissa! Nyt tehdään Perussuomalaista ja Peruseurooppalaista historiaa!
Sen sijaan Jussi Halla-aho (helsinkiläinen filosofian tohtori, kielitieteilijä, kaupunginvaltuutettu, maahanmuuttokriitikko, blaa-blaa-blaa), jolle tamperelaisen Juha Mäki-Ketelän organisoima valitsijayhdistys myös sai kerättyä tarvittavan määrän kannattajakortteja, yllätti hieman yllättäen jättävänsä nämä vaalit väliin. Jussi siis kieltäytyi kunniasta asettua oman valitsijayhdistyksensä ehdokkaaksi. Jussin perustelut voi jokainen käydä lukemassa hänen omalta kotisivultaan. Mielestäni perustelut ovat varsin asialliset, ja tukevat sitä käsitystä että Halla-aho on todella järkevä ja harkitseva mies, jolle hänen ja hänen kannattajiensa agendan edistyminen on tärkeämpää kuin henkilökohtainen menestys.
Tiedotteessaan Jussi Halla-aho myös ilmoitti äänestävänsä itse Perussuomalaisten Sampo Terhoa, ja kehoitti myös kannattajiaan äänestämään samoin. Sampo on varmasti mielissään saadessaan kampanjalleen näin näkyvän tukijan. Lisäksi se todistaa, että Jussi ei ole katkeroitunut Perussuomalaisia kohtaan samalla tavalla kuin osa hänen kiihkomielisemmistä kannattajistaan.
Mutta olipa valintasi sitten Sampo Terho, Timo Soini, Vesa-Matti Saarakkala (jonka äänestämiseen olen itse päätynyt) tai joku muu, kehotan uhraamaan pienen palan aikaa jonakin päivänä ehdokkaan valitsemiseen. Perussuomalaisten listalla on kymmenen hyvää ja pätevää ehdokasta, toivottavasti löydät heidän joukostaan mieleisesi. Muista äänestää kesän vaaleissa! Nyt tehdään Perussuomalaista ja Peruseurooppalaista historiaa!
torstai 23. huhtikuuta 2009
Miksi EU ja kansanvalta eivät sovi yhteen?
Euroopan parlamentin vaalit lähestyvät vääjäämättä, ja minä olen ilmeisesti nyt jumittunut kirjoittamaan vain yhdestä aiheesta. Mutta ei se mitään, nämä EU-vaalit tarvitsevat kaiken mahdollisen huomion, jotta EU:n kurssi voidaan vihdoin kääntää demokraatiisempaan suuntaan. Kuten olen aikaisemmin todennut, aion tulevissa Euroopan parlamentin vaaleissa antaa tukeni Perussuomalaisten nuorten puheenjohtajana toimivalle Vesa-Matti Saarakkalalle.
Vesa-Matti on omilla kotisivuillaan kirjoittanut varsin osuvasti siitä, miksi Euroopan Unioni ei voi missään olosuhteissa olla demokratian perusteilla toimiva valtioiden liitto, ja miksi kansanvalta on EU-eliitille niin vastenmielinen käsite. Kansanvaltaisena järjestelmänä EU voisi toimia ainoastaan, jos olisi olemassa jokin yhtenäinen eurooppalainen kansa. Näin ei kuitenkaan ole, joten EU:n toimivuuden kannalta on tärkeää, että Euroopan kansat pystytään päätöksenteossa ohittamaan. Jopa tämän periaatteen pohjalta luoduilla byrokraattisilla elimillä on vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen mistään, joten on suunniteltu Lissabonin sopimus mahdollistamaan harvojen ja (vaaleilla) valitsemattomien totaalisen ylivallan EU:ssa.
EU:n tavoitteet, siis ne tavoitteet joista juhlapuheissa jankutetaan väsymykseen asti, ovat kuulemma Euroopan kansoja lähentäviä ja konflikteja ehkäiseviä. Nämä ovat hienoja tavoitteita, mutta tarpeeksi moni ei ilmeisesti ole tullut ajatelleeksi, että nämä tavoitteet menettävät merkityksensä saman tien, kunhan Euroopan kansat saadaan pakotettua saman katon alle ja liittovaltio saadaan perustettua. Onhan ilmeistä, että Euroopan kansoja ei tarvitse enää lähentää keinotekoisesti, kun kansojen päätäntävalta on luovutettu eliitille. Eikä sisäisiä konflikteja juurikaan synny siinä Euroopassa, jossa vastarinnan väkivaltaisesta tukahduttamisesta vastaa EU:n oma palkka-armeija.
Omasta puolestani voisin sanoa, että minulle kaikista inhottavin piirre EU:ssa on se, miten se suhtautuu omiin kansalaisiinsa. Jos kansa ei ole jostain asiasta "oikeaa" mieltä, kansan mielipiteelle ei anneta mitään arvoa, koska asioista on mahdollista päättää kabineteissakin. Kansalle tai kansan valitsemille edustajilta ollaan Lissabonin sopimuksen kautta viemässä viimeisinkin päätäntävalta omissa asioissaan. Siis mikäli EU:n byrokraatit ja oligarkit eivät armeliaasti luovuta valtaa joissain asioissa jäsenvaltioiden parlamenteille.
Kaiken tämän tueksi voisin kehottaa lukemaan nimimerkki Turjalaisen erinomaisen kirjoituksen aiheesta. Ehkä perversseintä tässä kaikessa on se, että meidän omat poliittiset päättäjät ovat valmiita hyväksymään tämän kaiken, ilman ehtoja.
Perussuomalaiset on Suomen eduskuntapuolueista ainut, joka suhtautuu kriittisesti EU:n liittovaltiokehitykseen, EU:n epädemokraattisiin piirteisiin ja rahamarkkinoiden ylivaltaan unionin sisällä. Tällainen kriittisyys yritetään usein demonisoidan valtaapitävien taholta, ohittamalla kritiikki olankohautuksella ja kerta toisensa jälkeen tutummaksi käyvällä liturgiavastauksella "muutosvastarinnasta" ja "separatismista". No, kriittisiä ääniä ei voi tukahduttaa loputtomasti. Tue siis Perussuomalaisia tulevissa vaaleissa!
---
Perussuomalaiset on avannut uuden EU-vaaliaiheisen nettisivun, jolta löytyy paljon tärkeää ja ajankohtaista tietoa, mitä vaaleihin tulee. Suosittelen tutustumaan osoitteeseen www.peruseuro.fi.
Vesa-Matti on omilla kotisivuillaan kirjoittanut varsin osuvasti siitä, miksi Euroopan Unioni ei voi missään olosuhteissa olla demokratian perusteilla toimiva valtioiden liitto, ja miksi kansanvalta on EU-eliitille niin vastenmielinen käsite. Kansanvaltaisena järjestelmänä EU voisi toimia ainoastaan, jos olisi olemassa jokin yhtenäinen eurooppalainen kansa. Näin ei kuitenkaan ole, joten EU:n toimivuuden kannalta on tärkeää, että Euroopan kansat pystytään päätöksenteossa ohittamaan. Jopa tämän periaatteen pohjalta luoduilla byrokraattisilla elimillä on vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen mistään, joten on suunniteltu Lissabonin sopimus mahdollistamaan harvojen ja (vaaleilla) valitsemattomien totaalisen ylivallan EU:ssa.
EU:n tavoitteet, siis ne tavoitteet joista juhlapuheissa jankutetaan väsymykseen asti, ovat kuulemma Euroopan kansoja lähentäviä ja konflikteja ehkäiseviä. Nämä ovat hienoja tavoitteita, mutta tarpeeksi moni ei ilmeisesti ole tullut ajatelleeksi, että nämä tavoitteet menettävät merkityksensä saman tien, kunhan Euroopan kansat saadaan pakotettua saman katon alle ja liittovaltio saadaan perustettua. Onhan ilmeistä, että Euroopan kansoja ei tarvitse enää lähentää keinotekoisesti, kun kansojen päätäntävalta on luovutettu eliitille. Eikä sisäisiä konflikteja juurikaan synny siinä Euroopassa, jossa vastarinnan väkivaltaisesta tukahduttamisesta vastaa EU:n oma palkka-armeija.
Omasta puolestani voisin sanoa, että minulle kaikista inhottavin piirre EU:ssa on se, miten se suhtautuu omiin kansalaisiinsa. Jos kansa ei ole jostain asiasta "oikeaa" mieltä, kansan mielipiteelle ei anneta mitään arvoa, koska asioista on mahdollista päättää kabineteissakin. Kansalle tai kansan valitsemille edustajilta ollaan Lissabonin sopimuksen kautta viemässä viimeisinkin päätäntävalta omissa asioissaan. Siis mikäli EU:n byrokraatit ja oligarkit eivät armeliaasti luovuta valtaa joissain asioissa jäsenvaltioiden parlamenteille.
Kaiken tämän tueksi voisin kehottaa lukemaan nimimerkki Turjalaisen erinomaisen kirjoituksen aiheesta. Ehkä perversseintä tässä kaikessa on se, että meidän omat poliittiset päättäjät ovat valmiita hyväksymään tämän kaiken, ilman ehtoja.
Perussuomalaiset on Suomen eduskuntapuolueista ainut, joka suhtautuu kriittisesti EU:n liittovaltiokehitykseen, EU:n epädemokraattisiin piirteisiin ja rahamarkkinoiden ylivaltaan unionin sisällä. Tällainen kriittisyys yritetään usein demonisoidan valtaapitävien taholta, ohittamalla kritiikki olankohautuksella ja kerta toisensa jälkeen tutummaksi käyvällä liturgiavastauksella "muutosvastarinnasta" ja "separatismista". No, kriittisiä ääniä ei voi tukahduttaa loputtomasti. Tue siis Perussuomalaisia tulevissa vaaleissa!
---
Perussuomalaiset on avannut uuden EU-vaaliaiheisen nettisivun, jolta löytyy paljon tärkeää ja ajankohtaista tietoa, mitä vaaleihin tulee. Suosittelen tutustumaan osoitteeseen www.peruseuro.fi.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2009
Miten vaaleissa käy?
Jälleen on ehtinyt tapahtua paljon hyvää, pahaa, ja yhdentekevää sen jälkeen kun Perussuomalaiset Sannfinländarna rp. nimesi viimeiset ehdokkaansa kesän EU-vaaleihin. Ilmassa on alkanut leijailla sitä aivan erityistä jännitettä, joka niin erottamattomasti liittyy tulossa oleviin vaaleihin. Mielipidemittauksia on teetetty, niitä on tulkittu ja niiden pohjalta on vedetty johtopäätöksiä, osin varsin pitkälle meneviäkin.
Viimeisimmät gallupit ovat toki lupailleet Perussuomalaisille hyvää, peräti 8,1 prosentin kannatusta. Kannatuksen kasvu näyttää siis jatkuvan edelleen nousujohteisena, kaikesta huolimatta. Ennen kuin vaalipäivään päästään, ehtinee teoreettinen kannatus vielä hilautua muutaman kymmenyksen suuntaan tai toiseen (toivottavasti ylös). Perussuomalaisten kohtalonkysymys onkin, kuinka tarkasti teoreettinen kannatus realisoituu vaalituloksissa. Kannattajat on saatava uurnille asti, on siis onnistuttava siinä missä edellisten EU-vaalien tapauksessa on epäonnistuttu. Tämä tulee kysymään aktiivista vaalityötä kaikilta puolueen aktiiveilta.
Puheenjohtaja Soini on tavoilleen uskollisena asettanut vaalien tavoitteet korkealle: Kymmenen prosentin kannatus ja kaksi meppiä PS/KD-vaaliliitolle, mieluiten tietysti molemmat paikat Perussuomalaisille. Kun Soini itse toimii vaaliveturina, tämä tavoite saattaa olla hieman helpompi saavuttaa. Henkilökohtaisesti toivon, että näissä vaaleissa tapahtuisi sama mikä muutamissa edellisissä vaaleissa: Että yllättyisin jälleen kerran positiivisesti vaalituloksesta. Joka tapauksessa nyt jos koskaan on Perussuomalaisilla ainutlaatuinen tilaisuus saada Euroopan parlamenttiin oma edustaja "palovaroittimeksi", kuten vaalisloganissa sanotaan. Nyt jos koskaan, puoluetoverit!
Vielä ei kuitenkaan ole yhtään ääntä annettu, ja kaikki ehdokkaat ovat toistaiseksi samalla viivalla. Koska minä en ole kovin hyvä ennustamaan vaalien lopputuloksia, tyydyn miettimään mitä tapahtuisi, jos eräät skenaariot toteutuisivat. Käytännössä PS:n ja KD:n vaaliliiton mahdolliset paikkamäärät voivat jakautua neljällä tavalla: Jos vaaliliitto saa kaksi paikkaa, voi niistä mennä yksi kummallekin puolueelle, tai sitten molemmat PS:lle. Jos taas liitto saa vain yhden paikan, se voi mennä kummalle puolueelle vain, kaikki riippuu ykkösehdokkaiden vetovoimasta.
Perussuomalaisten ykkösehdokas on kiistattomasti Timo Soini, joka on ollut valtakunnallinen ääniharava jo parissa vaaleissa. Kristillisten ykkösehdokas taas lienee Sari Essayah. En osaa sanoa, kumpi heistä saa enemmän ääniä. Soini on toki valtakunnallisesti tunnetumpi, mutta toisaalta kristillisten omassa piirissä Essayah saanee leijonanosan puolueen äänipotista. Jos kristillisten kampanja kuitenkin syystä tai toisesta epäonnistuu, on mahdollista, että PS:n "kakkosehdokas" kiriikin Essayahin ohi. Tuossa tilanteessa voitaisiin saavuttaa PS:n kannalta paras mahdollinen lopputulos, kaksi omaa meppiä.
Meidän kannaltamme huonoin vaihtoehto olisi se, jos vaaliliiton ainut läpimenijä olisi Kristillisten ehdokas. Toteutuessaan tämä skenaario olisi ikävä tahra Puolueen vaalihistoriassa ja varmasti osaltaan hidastaisi kannatuksen kasvua. Lisäksi se tarkoittaisi, että joutuisimme pärjäämään jälleen viisi vuotta ilman omaa meppiä, eli ilman Perussuomalaista palovaroitinta Brysselissä. Tämä on varsin uhkaava skenaario, ja sen välttämiseksi olisi kyettävä kääntämään täysin ympäri se trendi, mikä on kuvannut Perussuomalaisten menestystä menneissä EU-vaaleissa.
Jos taas ainut läpimenijä olisi Soini, tarkoittaisi se sitä, että seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä katsottaisiin jakoa jälleen uudestaan: Soini palaisi todennäköisesti Helsinkiin, ja hänen lunastamansa paikka Euroopan parlamentissa olisi vaarassa valua Kristillisille! Jotta voisimme varmistaa, meppimme toimintakauden olevan täydet viisi vuotta, olisi meidän Perussuomalaisten kerättävä kahdelle ehdokkaalle enemmän ääniä kuin kristillisten paras äänisaalis olisi... Kuten sanottu, tämä on vaikeaa ja vaatii Kristillisten kampanjan epäonnistumista ainakin joltain osin.
Siitä pääsemmekin parhaaseen vaihtoehtoon, eli jos onnistuisimme haalimaan sekä kahdelle ehdokkaalle suurimmat äänimäärät, sekä yhteensä listalle tarvittavan kannatuksen, voisimme saada jopa kaksi Perussuomalaista meppiä. Koska toinen näistä olisi todennäköisesti Soini, olisi jälleen mahdollisuus menettää toinen paikoista Kristillisille, mutta ainakin saisimme pitää oman mepin koko viiden vuoden ajan. Ja tällainen voitto olisi myös suuri imagovoitto, rökälevoitot kun ovat helppoja muistaa.
Näistä skenaarioista huomaamme, että Soinin ehdokkuus toisaalta helpottaa vaalitaisteluamme, mutta toisaalta se mutkistaa asioita melkein kohtuuttomasti. Mainittakoon tässä vielä, että en koe Kristillisdemokraatteja mitenkään vastenmielisiksi vaaliliittokumppaneiksi. Olen ollut pahoillani siitä, että heillä ei ole ollut omaa meppiä, enkä luultavasti ottaisi pelkällä pahalla sitäkään, jos he sellaisen näissä vaaleissa saisivat.
---
Jussi Halla-ahon rannalle jättämisen jälkimainingeissa on keskustelunaiheeksi noussut myös maahanmuuttopolitiikka, joka ei perinteisesti ole ollut kovin pinnalla oleva teema EU-vaalien yhteydessä. Sitä on kuitenkin tarpeen käsitellä myös jonkin verran EU-tasolla, koska siellä syntyvät direktiivit, joita jäsenvaltiot parhaaksi katsomallaan tavalla toteuttavat.
Kun Halla-ahon ehdokkuudella vielä spekuloitiin, kutsui RKP muita puolueita allekirjoittamaan rasisminvastaisen julkilausuman, jonka tarkoituksena oli sulkea maahanmuuttokysymykset vaalikeskustelun ulkopuolelle. Timo Soini ei tätä sopimusta allekirjoittanut, koska hänen mielestään sillä pyrittiin vaikuttamaan Perussuomalaisten ehdokasasetteluun. Hän saattoi olla oikeassakin, eräät RKP-vaikuttajat kun olivat tuolloin jo kerinneet julkisesti ilmoittamaan, että jos Soini allekirjoittaa, ei Halla-ahoa voi listalle ottaa.
Soini teki mielestäni viisaan valinnan, sillä uskoakseni jokainen Soinin ja Perussuomalaisten kannattaja on jo saanut selvyyden siihen, että Perussuomalaisissa suhtaudutaan rasismiin yhtä jyrkästi kuin muissakin puolueissa. Olihan puolueemme mukana edellisessäkin vastaavassa sopimuksessa, jonka sisältö on käytännössä sama. Perussuomalaiset voivat kuitenkin nyt puhua vaalikampanjoissaan myös maahanmuutosta kuten ennenkin, ilman kiihkoa ja järkipohjalta, seurauksia ja käytäntöjä arvioiden.
Viimeisimmät gallupit ovat toki lupailleet Perussuomalaisille hyvää, peräti 8,1 prosentin kannatusta. Kannatuksen kasvu näyttää siis jatkuvan edelleen nousujohteisena, kaikesta huolimatta. Ennen kuin vaalipäivään päästään, ehtinee teoreettinen kannatus vielä hilautua muutaman kymmenyksen suuntaan tai toiseen (toivottavasti ylös). Perussuomalaisten kohtalonkysymys onkin, kuinka tarkasti teoreettinen kannatus realisoituu vaalituloksissa. Kannattajat on saatava uurnille asti, on siis onnistuttava siinä missä edellisten EU-vaalien tapauksessa on epäonnistuttu. Tämä tulee kysymään aktiivista vaalityötä kaikilta puolueen aktiiveilta.
Puheenjohtaja Soini on tavoilleen uskollisena asettanut vaalien tavoitteet korkealle: Kymmenen prosentin kannatus ja kaksi meppiä PS/KD-vaaliliitolle, mieluiten tietysti molemmat paikat Perussuomalaisille. Kun Soini itse toimii vaaliveturina, tämä tavoite saattaa olla hieman helpompi saavuttaa. Henkilökohtaisesti toivon, että näissä vaaleissa tapahtuisi sama mikä muutamissa edellisissä vaaleissa: Että yllättyisin jälleen kerran positiivisesti vaalituloksesta. Joka tapauksessa nyt jos koskaan on Perussuomalaisilla ainutlaatuinen tilaisuus saada Euroopan parlamenttiin oma edustaja "palovaroittimeksi", kuten vaalisloganissa sanotaan. Nyt jos koskaan, puoluetoverit!
Vielä ei kuitenkaan ole yhtään ääntä annettu, ja kaikki ehdokkaat ovat toistaiseksi samalla viivalla. Koska minä en ole kovin hyvä ennustamaan vaalien lopputuloksia, tyydyn miettimään mitä tapahtuisi, jos eräät skenaariot toteutuisivat. Käytännössä PS:n ja KD:n vaaliliiton mahdolliset paikkamäärät voivat jakautua neljällä tavalla: Jos vaaliliitto saa kaksi paikkaa, voi niistä mennä yksi kummallekin puolueelle, tai sitten molemmat PS:lle. Jos taas liitto saa vain yhden paikan, se voi mennä kummalle puolueelle vain, kaikki riippuu ykkösehdokkaiden vetovoimasta.
Perussuomalaisten ykkösehdokas on kiistattomasti Timo Soini, joka on ollut valtakunnallinen ääniharava jo parissa vaaleissa. Kristillisten ykkösehdokas taas lienee Sari Essayah. En osaa sanoa, kumpi heistä saa enemmän ääniä. Soini on toki valtakunnallisesti tunnetumpi, mutta toisaalta kristillisten omassa piirissä Essayah saanee leijonanosan puolueen äänipotista. Jos kristillisten kampanja kuitenkin syystä tai toisesta epäonnistuu, on mahdollista, että PS:n "kakkosehdokas" kiriikin Essayahin ohi. Tuossa tilanteessa voitaisiin saavuttaa PS:n kannalta paras mahdollinen lopputulos, kaksi omaa meppiä.
Meidän kannaltamme huonoin vaihtoehto olisi se, jos vaaliliiton ainut läpimenijä olisi Kristillisten ehdokas. Toteutuessaan tämä skenaario olisi ikävä tahra Puolueen vaalihistoriassa ja varmasti osaltaan hidastaisi kannatuksen kasvua. Lisäksi se tarkoittaisi, että joutuisimme pärjäämään jälleen viisi vuotta ilman omaa meppiä, eli ilman Perussuomalaista palovaroitinta Brysselissä. Tämä on varsin uhkaava skenaario, ja sen välttämiseksi olisi kyettävä kääntämään täysin ympäri se trendi, mikä on kuvannut Perussuomalaisten menestystä menneissä EU-vaaleissa.
Jos taas ainut läpimenijä olisi Soini, tarkoittaisi se sitä, että seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä katsottaisiin jakoa jälleen uudestaan: Soini palaisi todennäköisesti Helsinkiin, ja hänen lunastamansa paikka Euroopan parlamentissa olisi vaarassa valua Kristillisille! Jotta voisimme varmistaa, meppimme toimintakauden olevan täydet viisi vuotta, olisi meidän Perussuomalaisten kerättävä kahdelle ehdokkaalle enemmän ääniä kuin kristillisten paras äänisaalis olisi... Kuten sanottu, tämä on vaikeaa ja vaatii Kristillisten kampanjan epäonnistumista ainakin joltain osin.
Siitä pääsemmekin parhaaseen vaihtoehtoon, eli jos onnistuisimme haalimaan sekä kahdelle ehdokkaalle suurimmat äänimäärät, sekä yhteensä listalle tarvittavan kannatuksen, voisimme saada jopa kaksi Perussuomalaista meppiä. Koska toinen näistä olisi todennäköisesti Soini, olisi jälleen mahdollisuus menettää toinen paikoista Kristillisille, mutta ainakin saisimme pitää oman mepin koko viiden vuoden ajan. Ja tällainen voitto olisi myös suuri imagovoitto, rökälevoitot kun ovat helppoja muistaa.
Näistä skenaarioista huomaamme, että Soinin ehdokkuus toisaalta helpottaa vaalitaisteluamme, mutta toisaalta se mutkistaa asioita melkein kohtuuttomasti. Mainittakoon tässä vielä, että en koe Kristillisdemokraatteja mitenkään vastenmielisiksi vaaliliittokumppaneiksi. Olen ollut pahoillani siitä, että heillä ei ole ollut omaa meppiä, enkä luultavasti ottaisi pelkällä pahalla sitäkään, jos he sellaisen näissä vaaleissa saisivat.
---
Jussi Halla-ahon rannalle jättämisen jälkimainingeissa on keskustelunaiheeksi noussut myös maahanmuuttopolitiikka, joka ei perinteisesti ole ollut kovin pinnalla oleva teema EU-vaalien yhteydessä. Sitä on kuitenkin tarpeen käsitellä myös jonkin verran EU-tasolla, koska siellä syntyvät direktiivit, joita jäsenvaltiot parhaaksi katsomallaan tavalla toteuttavat.
Kun Halla-ahon ehdokkuudella vielä spekuloitiin, kutsui RKP muita puolueita allekirjoittamaan rasisminvastaisen julkilausuman, jonka tarkoituksena oli sulkea maahanmuuttokysymykset vaalikeskustelun ulkopuolelle. Timo Soini ei tätä sopimusta allekirjoittanut, koska hänen mielestään sillä pyrittiin vaikuttamaan Perussuomalaisten ehdokasasetteluun. Hän saattoi olla oikeassakin, eräät RKP-vaikuttajat kun olivat tuolloin jo kerinneet julkisesti ilmoittamaan, että jos Soini allekirjoittaa, ei Halla-ahoa voi listalle ottaa.
Soini teki mielestäni viisaan valinnan, sillä uskoakseni jokainen Soinin ja Perussuomalaisten kannattaja on jo saanut selvyyden siihen, että Perussuomalaisissa suhtaudutaan rasismiin yhtä jyrkästi kuin muissakin puolueissa. Olihan puolueemme mukana edellisessäkin vastaavassa sopimuksessa, jonka sisältö on käytännössä sama. Perussuomalaiset voivat kuitenkin nyt puhua vaalikampanjoissaan myös maahanmuutosta kuten ennenkin, ilman kiihkoa ja järkipohjalta, seurauksia ja käytäntöjä arvioiden.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
