Puhemiehiä ja presidenttejä

Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö joutui taannoin eduskunnassa ja mediassa melkoisen riepotuksen kohteeksi. Riepotuksen syynä oli Niinistön aloittama ja jopa kamreerimaisin ottein toteuttama eduskunnan säästökuuri, ja riepotuksen keinoina käytettiin eduskunnassa puhemiesvaalin kautta protestointia. Myöhemmin sitten mediassa eräät Niinistöön närkästyneet kansanedustajat tulivat esiin omalla nimellään tai nimettömänä, purkaen turhautumistaan tasottomiin hotellihuoneisiin ja kakkosluokan junalippuihin kaikelle kansalle.

Kansanedustajien kyllästyminen eduskunnan tuhlailun rajoittamiseen tuli ilmi puhemiesvaalissa, jossa Sauli Niinistö tuli juuri ja juuri valituksi uudelleen, saaden historiallisen pienen äänisaaliin. Onkin selvää, että opposition lisäksi myös osa hallituspuolueiden edustajista käytti vaalia protestivälineenä. Niinistö sai jatkaa tehtävässään, mutta järkyttyi vaalin tuloksesta siinä määrin, että väläytteli hetken aikaa jopa puhemiehen pestistä luopumista. Ymmärrän Niinistön järkytyksen täysin. Minäkin olen totta puhuen hieman järkyttynyt siitä, että meidän valitsemamme kansanedustajat kehtaavat toimia noin raukkamaisesti. Niinistö itsehän ihmetteli sitä, miten hänelle ei oltu esitetty tätä kritiikkiä etukäteen suoraan, vaan isku tuli ikäänkuin puskan takaa ja nimettömältä taholta, suljetun vaalin avulla.

Eduskunnan pelkurimaisin ja elämästä vieraantunein sektori on tietenkin ollut tyrmistynyt siitä, että puhemies puuttuu eduskunnan järjettömiin mittasuhteisiin paisuneeseen rahankäyttöön. Tietyt Arkadianmäen loiset eivät näe eduskuntaa pelkästään työpaikkana, vaan myös kaikenlaisen eliittikohtelun automaattina, joka maksaa kaikki mahdolliset ykkösluokan kulut ja vielä kustantaa osan kansanedustajien vapaa-ajan toiminnasta ja pyörimisestä jossain kerhoissa, jotka eivät varsinaisesti valtion etua edistä. Kun näihin täysin ansaitsemattomiin etuuksiin puututaan, alkaa valtava selän takana urputtaminen.

Tavallisen kansalaisen on kuitenkin helppo ymmärtää Niinistön kantaa. Tiukkana aikana rahaa ei vain yksinkertaisesti ole jakaa kaikkiin mahdollisiin mukavuuksiin, ei myöskään eduskunnassa. Miten ihmeessä eduskunnassa voitaisiin uskottavasti ajaa läpi yhteiskunnallisia säästöohjelmia, jos eduskunnan oman talouden pullataikinamaiseen olemukseen ei ensin puututtaisi? Kansa ei tätä varmastikaan hyväksyisi. Miten kansanedustajat voisivat leikata kansalaisilta mitään, jos he eivät itse olisi valmiita edes matkustamaan 2. luokassa? Meitä eivät hallitse kuninkaat, vaan vertaisemme. Taloudellisesti vaikeat ajat koskevat heitäkin, hekään eivät voi kuluttaa enempää kuin tienaavat.

Niinistön linja on tuskin tullut yllätyksenä niille, jotka tuntevat vähänkään Suomen poliittista lähihistoriaa. Jo valtiovarainministerivuosinaan (1996-2003) hänet tunnettiin "tarkan markan miehenä", eikä Niinistö ole koskaan varsinaisesti rakastanut rahan kuluttamista. Tämä oli tiedossa myös kaikille niille kansanedustajille, jotka valitsivat Niinistön puhemieheksi ensimmäistä kertaa. Niinistö oli tuonut jopa aikeensa julki etukäteen. Onko tuo linja mennyt yllättäen liian pitkälle? Tuskinpa vaan. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja samalla kun tavallinen kansa miettii tulevaisuuttaan ja sitä, miten selviäisi seuraavaan palkkapäivään asti, eduskunnan pullasorsat yrittävät kynsin ja hampain pitää kiinni "saavuttamistaan eduista".

Sauli Niinistö on kuitenkin edelleen yksi Suomen suosituimmista poliitikoista, eikä tämä viimeisin ole missään tapauksessa heikentänyt hänen luottamustaan kansan silmissä. Itse asiassa kansa sanoi painavan vastalauseen Niinistön eropuheille, ja tuomitsi raskaasti Saulin vastaisen urputuksen. Niinistö siis otti jälleen kerran erävoiton, ja yhden askeleen kohti seuraavien presidentinvaalien voittoa.

---

Presidentinvaaleista päästäänkin seuraavaan aiheeseen, nimittäin presidentille perustuslain mukaan kuuluvaan valtaan. Se onkin nyt ajankohtaista, kun ministeri Cristoffer Taxellin johtama työryhmä on tuomassa julki mietintöjensä tuloksia. Johtoajatuksena koko hommassa tuntuu olleen alusta lähtien presidentin tannuttaminen seremoniamestariksi, jonka ainoat jäljelle jäävät valtaoikeudet olisivat puhtaasti symbolisia. Kansalle tämä presidentti-instituution alennustilaan saattaminen ja perustuslain hengen romuttaminen on myyty kuitenkin ratkaisuna niinsanottuun "kahden lautasen ongelmaan".

Oikeasti mitään lautasongelmaa ei ole olemassakaan, vaan se on suomalaisen valtamedian ylläpitämä pseudokonflikti, jolla vedotaan kansalaisten aina niin käyttökelpoiseen mitä-meistä-ulkomailla-ajatellaan -vaistoon. Se, kuka meitä EU-kokouksissa edustaa on muutenkin hieman irrelevantti kysymys, koska koko EU-politiikka on suurta teatteria, eikä Suomen edustajalla koskaan noissa kokouksissa tule olemaan mahdollisuutta vaikuttaa yhtään mihinkään. Jos muiden EU-maiden pääministerit haluavat kerääntyä yhteen syömään ja juomaan hyvin ja puhumaan näennäisesti tärkeistä Unionin asioista, liittyköön meidän pääministeri heidän seuraansa. Niissä pöydissä korkeintaan vahvistetaan salaisten työryhmien valmistelemat päätökset, joten onko sillä loppujen lopuksi väliä, kuka meiltä on paikalla?

Poliittinen valta on itsenäisyyden alkuajoista lähtien jaettu Suomessa presidentin, hallituksen ja eduskunnan kesken. Presidentti on näistä toimijoista ainut, joka on ainakin teoriassa puolueista riippumaton. Hallituksen kokoonpano on yleensä suurimpien puolueiden kompromissi, samoin kuin hallitusohjelma. Koska hallituspuolueiden edustajat muodostavat eduskunnassa yksinkertaisen enemmistön, on ryhmäkurin avulla mahdollista käytännössä estää eduskuntaa toteuttamasta tehtäväänsä hallituksen valvojana. Näin ollen presidentti on ainut taho, jota puolueoligarkit eivät kykene mitenkään hallitsemaan. Onkin helppo ymmärtää, miksi nämä elitistit haluavat riisua presidentin kaikesta oikeasta vallasta.

Monesti on ihmetelty, miten Perussuomalaiset voivat vastustaa presidentin vallan karsimista, kun juuri puolueen edeltäjä SMP ja Veikko Vennamo olivat Urho Kekkosen itsevaltaisten elkeiden kiivaita vastustajia. On kuitenkin tehtävä ero presidentin laillisen vallan ja Kekkosen itse itselleen ottaman vallan välillä. Nykyisellä menolla me saamme maahamme täysin laillisen pääministerin viran, jolle valtaa säilytetään enemmän kuin Kekkonen ikinä ehti itselleen haalia! Tätä Perussuomalaiset eivät voi hyväksyä. Jos valta Suomessa todella kuuluu kansalle, tulisi sen jakaantua paljon tasaisemmin kuin puolue-elitistien unelmissa.