Oppositiokysymyksen paikka

Olen puhunut paljon pahaa nykyisestä hallituksesta. On totta, että en todellakaan ole Matti Vanhasen ja Jyrki Kataisen suurimpia ihailijoita, ja että inhoan syvästi heidän hallitustaan, joka on vienyt suomalaiselta politiikalta viimeisetkin uskottavuuden rippeet. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että nykyinen autokraattinen tilanne on osittain myös opposition vikaa. En tiedä, olisiko Matti omakätisesti nostanut itsensä kiistämättömän Suomen kuninkaan asemaan silloinkin, jos oppositiopoliitikot olisivat kyseenalaistaneet hänen ja hallituksen toimia hieman hanakammin. Selvää on kuitenkin, että oppositio on ollut harvinaisen hampaaton mitä tulee hallituksen ja pääministerin edesottamuksiin. Uskon että tämä hampaattomuus on edesauttanut hallituksen kohoamista itsevaltaisiin sfääreihin.

Opposition tehtävä modernissa parlamentarismissa on toimia hallituksen hätäjarruna ja omatuntona. Opposition tulisi kovaan ääneen suitsia hallituksen toimia silloin, kun heidän mielestään hallitus on tekemässä jotain harkitsematonta ja/tai vastuutonta. Opposition tulisi myös kyetä esittämään hallitukselle vaihtoehtoisia toimintatapoja sekä julkituoda hallituspoliitikkojen mahdolliset väärinkäytökset ja virheet. Kaikissa näissä tehtävissään nykyinen oppositio (SDP, Vasemmistoliitto, Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset) on epäonnistunut surkeasta. Tämän seurauksena on päässyt käymään siten, että hallitus on huomannut kykenevänsä harjoittamaan minkälaista sanelupolitiikkaa tahansa, ilman että kukaan panee kunnolla vastaan.

Kun SDP:n puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, en uskonut että minun voisi koskaan tulla ikävä Eero Heinäluomaa. Mutta niin pahaksi on SDP:n, suurimman oppositiopuolueen tilanne onnettoman Jutan käsissä karannut, että en voi olla miettimättä miten Eero tästä ahdingosta selviäisi. Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki on myös ollut yllättävän piittaamaton. Silloin kun tämä nuori, vihainen mies valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi, moni varmaankin odotti että Hallitus ei saisi hetken rauhaa. Toisin on käynyt. SDP:n ja Vasemmistoliiton tulisi ajaa vasemmistolaista, sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa. Nyt kun nykyinen hallitus toteuttaa kenties oikeistolaisinta ohjelmaa mitä Suomessa on ikinä nähty, miksi näiden puolueiden edustajat eivät karju täyttä kurkkua?

Kristillisdemokraateille ja Perussuomalaisille lankeaa myös osasyy tapahtuneesta. Pienillä puolueilla tulisi kaiken järjen mukaan olla varaa pitää ääntä kaikesta, mikä on vähänkin vinossa. Omassa oppositiopolitiikassaan KD ja PS ovat mielestäni tarttuneet liikaa epäolennaisuuksiin. Meteliä pidetään kyllä pienistä asioista, kuten melkein jokaisesta uudesta lakiesityksesta (ja niin pitääkin), mutta missä ovat jyrkät ja kärkevät kannanotot Suomen tulevaisuudesta Vanhasen ja Kataisen käsissä? Minusta tuntuu siltä, että Perussuomalaisten kansanedustajien lausunnot tilanteesta ovat pelkistyneet kyynisiksi vitseiksi, samalla kun todellisen kritiikin esittäminen jätetään kenttäväen (kuten allekirjoittaneen) huoleksi.

Hallituksen luottamuksen kyseenalaistamiseen on modernissa parlamentarismissa kaksi keinoa. Välikysymysmenettely on opposition työkalu, joka teoriassa voi johtaa hallituksen eroon, jos todetaan hallituksen toimineen tietyssä tilanteessa radikaalisti väärin. Hallituskysymys taas on hallituksen itsensä tapa mitata oma luottamuksensa. Hallituksen kaataminen toki vaatii eduskunnan enemmistön, ja nykyisinhän hallitukset ovat enemmistönä eduskunnassa. Mutta mitä työkaluja on olemassa opposition luottamuksen kyseenalaistamiseen? Jos kansa ei voi luottaa enää edes siihen, että oppositio hoitaa omat tehtävänsä? Minun mielestäni nyt olisi oppositiokysymyksen paikka.