Pohdintaa talouskriisistä

Viime vuodesta lähtien uutisia on hallinnut ja dominoinut yksi aihe: kansainvälinen talouskriisi. Yleisesti tunnutaan olevan sitä mieltä, että tämä nykyinen kriisi lähti liikkeelle rahoitusmarkkinoille syntyneestä luottamuspulasta Yhdysvalloissa, syöksi Yhdysvaltojen talouden syvään kriisiin yhdessä pitkään alijäämäisinä pysytelleiden budjettien kanssa, levisi viennin tyrehtymisen kautta ulkomaille ja aiheutti maailmanlaajuisen talouden taantuman, jonka vaikutukset ovat vaihtelevia eri maissa ja jonka kestosta kukaan ei osaa esittää juuri minkäänlaista arviota. Näin se kai osapuilleen meni.

Aina vain synkemmiksi muuttuneet ennusteet ovat syöneet talouden luottamusta Suomessakin ennätyksellisen nopeasti. Poskettoman positiivisista lausunnoistaan ("Taantuma ei koske Suomea") vauhdilla pakittanut valtionvarainministerimme Jyrki Katainenkin on nyttemmin myöntänyt, että Suomen taloutta ei pelasta enää mikään. Ei se Jyrki-boy nyt varsinaisesti niin sanonut, mutta kyllä tyhmäkin ymmärtää että ylivelkaantumisesta seuraa vaikeuksia pitkälle ajalle. Kipeää tuo velkaantuminen tekee erityisesti siksi, että edellisen laman laskujen maksaminen oli vielä pahasti kesken.

Globaali markkinatalous on paradoksaalisesti varsin hauras ja haavoittuva järjestelmä. Pienistä puroista kasvaa virta ennennäkemättömän nopeasti. Koko maailman markkinat huutavat hoosiannaa suhteellisen pienen joukon ahneuden ja harkitsemattomuuden vuoksi. Tämä on uuden maailman ilmiö, joka ikävä kyllä on tullut jäädäkseen. Talouden sääntelyyn ei varmasti ole palaamista, siinä määrin markkinoiden ehdoilla nyky-yhteiskunnat toimivat. Toisaalta perusveronmaksaja on velvollinen pelastamaan pankit, jotka on vaikeuksiin vienyt vain ja ainoastaan talousväen nopeiden voittojen tavoittelu.

Kipeimmin tämä taantuma iskee tietysti suurissa kansainvälisissä yrityksissä työskenteleviin suomalaisiin. Heidän työpaikkansa ovat uhattuna, kukaan ei ole turvassa. Tammikuun aikana lähes joka päivä on kerrottu uusista yt-neuvotteluista Suomessa. Vientiyritykset taistelevat viennin supistumisen ja tuotannon uudelleenmitoittamisen kanssa. Toisaalta valoa risukasassa näyttävät pienet ja keskisuuret yritykset. Kun tuotteiden kysyntä on pääosin kotimaista, ei ulkomaiden tilanne vaikuta läheskään samalla tavalla ja vaikutukset työvoimaan ovat huomattavasti pienemmät. Näillä firmoilla siis on vielä toivoa, toisin kuin viime laman aikana, jolloin lakaistiin jalat alta elinkelpoisiltakin yrityksiltä.

Minä ja kaikki muutkin varmasti toivovat, että tämä taantuma jäisi mahdollisimman lyhyeksi, ja kasvu alkaisi uudelleen jo ensi vuonna tai sitä seuraavana vuonna. Uutisten trendi kuitenkin lupailee jotain ihan muuta. Pessimistisimmät arviot puhuvat kymmenistä vuosista. Kysymys kuuluu, minkälainen maailma ja suomalainen yhteiskunta on taantuman jälkeen? Mistä kaikesta joudumme luopumaan? Onko pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli leikkauslistalla? Kuinka suureksi työttömyys voi kasvaa? Entä inflaatio? Näihin kysymyksiin tulemme saamaan vastaukset tulevina vuosina. Toivon tosissani, että vastaukset eivät ole liian tuskallisia.