Tämänhän Stubbista jo tiesimmekin

Viime vuonna kun europarlamentaarikko Alexander Stubb (kok.) korvasi Ilkka Kanervan (kok.) Suomen ulkoministerinä, häntä tentattiin ensi alkuun ankarasti mm. Suomen Nato-kannasta. Erittäin innokkaana Naton kannattajana tunnettu Stubb joutui silloin hieman toppuuttelemaan toimittajia, ja vakuutti hänen seuraavan myös Nato-asiassa hallituksen linjaa. Hallituksen linjaanhan sisältyy tämä kuuluisa Nato-optio, jonka tarkoituksena on kiemurrella irti kaikista kannanotoista puoleen tai toiseen. Suomi toimii ahkerasti Naton rauhankumppanina, mutta ei "toistaiseksi" aio hakea täysjäseneksi.

Tänään ilmestyneessä Dagens Nyheter-lehden haastattelussa Stubb jälleen kerran vakuuttaa jämähtäneen Nato-politiikan jatkuvan - ainakin vuoteen 2011. Vaikuttaa siis siltä, että Stubb tässä vain jälleen kerran tasapainoilee kansalaisten kielteisen Nato-kannan ja toisaalta oman Nato-kiimansa välillä. Koska tapanani kuitenkin on kaivella tällaisista näennäisen mitäänsanomattomista lausunnoista mahdollisia kätkettyjä merkityksiä, olen pakotettu tarttumaan tuohon vuosilukuun 2011.

Äkkiseltään Stubbin määrittelemän takarajan asian uudelleenharkinnalle voisi tulkita johtuvan yksinomaan vuonna 2011 suoritettavista eduskuntavaaleista. Ja näinhän asia varmasti onkin. Muodostettavan uuden hallituksen Nato-kanta ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla sen liittymismyönteisempi kuin nykyisenkään hallituksen kanta. Näihin vaaleihin on kuitenkin kaksi vuotta aikaa, ja sinä aikana ehtii tapahtua paljon. Kuten aiemmin on todettu, tällä hetkellä lähes koko kansa uskoo seuraavan pääministerin tulevan Kokoomuksesta. On selvää, että näin uskovat myös useimmat Kookoomuspoliitikot, Stubb mukaanlukien. Voi jopa olla, että hän puoliksi salaa toivoo myös seuraavan presidentin olevan Kokoomuksesta.

Jäsenyyden hakemisen ehdoista ulkoministeri mainitsee, että presidentin ja hallituksen tulisi olla asiasta samaa mieltä. Tämä ehto saattaa hyvinkin toteutua, jos kokoomus valtaa seuraavien eduskunta- ja presidentinvaalien jälkeen sekä pääministerin että presidentin pestit. Tuossa tilanteessa ei jäsenyyden hakeminen olisi enää kiinni kuin yhdestä äänestyksestä eduskunnassa. Jos hallitusohjelmassa oltaisiin liittoutumisesta päätetty, ei eduskuntakaan voisi nykyparlamentarismissa torpata Kokoomusvetoisen hallituksen aikeita. Kansalta ei välttämättä tarvitsisi kysyä mitään.

Kansalaismielipide on muutenkin tässä asiassa vähän kuuma peruna. Presidentti Tarja Halonen on ilmoittanut vastustavansa Suomen Nato-jäsenyyttä vedoten lähinnä kielteiseen kansalaismielipiteeseen. Myös Stubb myöntää, että kansalaisten asenteiden olisi oltava myönteisemmät ennen kuin jäsenyyttä voitaisiin harkita. Stubb ei kuitenkaan ilmoita olevansa sitä mieltä, että kansan enemmistön tulisi olla liittoutumisen kannalla, kansanäänestyksistä nyt puhumattakaan. Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä.

Joka tapauksessa Stubbin juoni näyttää olevan ujuttaa kansalaisten mieliin kuva väistämättömänä edessä häämöttävästä Nato-jäsenyydestä, ehkä jopa aivan lähitulevaisuudessa. Ehkäpä hän laskelmoidusti pyrkii tällä tavalla kaatamaan kansalaisten henkisiä suojamuureja, ja pakottamaan kansalaiset hiljaiseen alistumiseen. Jos jollain Matti Virtasella on sellainen käsitys, että Natoon mennään, kävi mitä kävi, hän ei varmaankaan ole yhtä hanakka ilmaisemaan eriäviä mielipiteitään kansallisen puolustuksen alasajosta ja sotilaallisiin klikkeihin sekaantumisesta.

Mutta vaalithan näyttävät, kuka lopulta määrittelee Suomen turvallisuuspolitiikan. Kaksi vuotta on todellakin pitkä aika, eikä mikään asia tulevaisuudesta ole vielä kiveen hakattu. Paitsi talouden taantuma. Se on, ikävä kyllä, täysin väistämätön tosiasia.