Eilen tiedotusvälineet tiesivät kertoa, että taas yksi suomalainen totaalikieltäytyjä on hakenut turvapaikka Belgiasta. HS:n mukaan kyseessä on 21-vuotias jyväskyläläinen Tuukka Masalin. Hänelle langetettiin elokuussa vankeusrangaistus, jonka piti alkaa tammikuussa. Masalin kuitenkin hyppäsi Belgian koneeseen ja on nyt Suomen viranomaisten tavoittamattomissa.
Masalinin nuoren miehen idealismi on siivittänyt hänet aika moiselle karkumatkalle. Belgiasta käsin hän sitten ihmettelee, että "eikö Suomen kaltaisessa demokraattisessa hyvinvointiyhteiskunnassa saa sanoa 'ei' joutumatta vankilaan." Hyvä kysymys, johon vastaus on tietenkin varsin yksiselitteinen: Ei saa. Itse asiassa en tiedä yhtäkään maata, jossa lakien noudattamiselle ei saisi sanoa ei joutumatta vankilaan. Jos lakia ei noudata, siitä seuraa rangaistus. Mielestäni tämä on yksi oikeusvaltion keskeisiä piirteitä.
Siitä, onko Suomen puolustus järjestetty nykyisin järkevästi, voidaan olla monta mieltä. Tilanne on kuitenkin se, että laki asevelvollisuudesta on aivan yhtä kansalaisia velvoittava kuin muutkin lait. Tällä hetkellä Suomen puolustus on järjestetty asevelvollisuuden kautta. On myös hyvä huomioida, että Suomen järjestelmässä ketään ei pakoteta tappamaan. Aseeton armeijapalvelus ja siviilipalvelus ovat varteenotettavia vaihtoehtoja, vaikka niiden pidemmällä kestolla pyritäänkin takaamaan aseellisen palveluksen etulyöntiasema.
Kun meidän yhteiskunnassamme järjestystä täytyy pitää yllä ja rajoja täytyy kriisitilanteissa puolustaa, on mielestäni varsin anteliasta valtiovallalta tarjota kolme vaihtoehtoa jokaiselle miehelle, joka todetaan palvelukseen kelvolliseksi. Venäjällä esimerkiksi ei ole toivoakaan päästä siviilipalvelukseen, se tosin ei ole oikeusvaltio samassa mielessä kuin Suomi.
Pienelle kansalle, jonka rajat ovat kuitenkin pitkät, asevelvollisuusarmeija on elintärkeä. Se on kustannustehokas tapa tuottaa tarpeeksi suuri reservi, joka kykenee suoriutumaan maanpuolustuksen kolmesta pääulottuvuudesta: Ensiksi konfliktien ennaltaehkäisy pelotevaikutuksella, tämän pettäsessä hyökkääjän torjuminen aseellisesti rajaseuduilla, käyttäen konventionaalisia sodankäyntikeinoja ja viimeisenä vaihtoehtona miehittäjän pakottaminen poistumaan maasta käyttäen epäkonventionaalisia sodankäyntikeinoja. Varsinkin tuo kolmas ulottuvuus vaatii suuren reservin sodankäyntitaitoista kansaa.
Asevelvollisuus voitaisiin rinnastaa veronmaksuun tai muuhun kaikkia kansalaisia automaattisesti koskevaan velvollisuuteen. Koska yhteiskunta kollektiivisesti tarjoaa niin paljon jäsenilleen, on mielestäni varsin oikeutettua myös vaatia kansalaisilta joitain palveluksia yhteiskunnalle. Muuten meidän valtiomallimme ei toimi. Hyvinvointiyhteiskunnassa luottamus on tärkeää. Jokainen totaalikieltäytyjä, talonvaltaaja, anarkisti nakertaa tätä luottamusta, ja tuottaa siten hallaa myös lainkuuliaisille kansalaisille.
perjantai 30. tammikuuta 2009
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Pohdintaa talouskriisistä
Viime vuodesta lähtien uutisia on hallinnut ja dominoinut yksi aihe: kansainvälinen talouskriisi. Yleisesti tunnutaan olevan sitä mieltä, että tämä nykyinen kriisi lähti liikkeelle rahoitusmarkkinoille syntyneestä luottamuspulasta Yhdysvalloissa, syöksi Yhdysvaltojen talouden syvään kriisiin yhdessä pitkään alijäämäisinä pysytelleiden budjettien kanssa, levisi viennin tyrehtymisen kautta ulkomaille ja aiheutti maailmanlaajuisen talouden taantuman, jonka vaikutukset ovat vaihtelevia eri maissa ja jonka kestosta kukaan ei osaa esittää juuri minkäänlaista arviota. Näin se kai osapuilleen meni.
Aina vain synkemmiksi muuttuneet ennusteet ovat syöneet talouden luottamusta Suomessakin ennätyksellisen nopeasti. Poskettoman positiivisista lausunnoistaan ("Taantuma ei koske Suomea") vauhdilla pakittanut valtionvarainministerimme Jyrki Katainenkin on nyttemmin myöntänyt, että Suomen taloutta ei pelasta enää mikään. Ei se Jyrki-boy nyt varsinaisesti niin sanonut, mutta kyllä tyhmäkin ymmärtää että ylivelkaantumisesta seuraa vaikeuksia pitkälle ajalle. Kipeää tuo velkaantuminen tekee erityisesti siksi, että edellisen laman laskujen maksaminen oli vielä pahasti kesken.
Globaali markkinatalous on paradoksaalisesti varsin hauras ja haavoittuva järjestelmä. Pienistä puroista kasvaa virta ennennäkemättömän nopeasti. Koko maailman markkinat huutavat hoosiannaa suhteellisen pienen joukon ahneuden ja harkitsemattomuuden vuoksi. Tämä on uuden maailman ilmiö, joka ikävä kyllä on tullut jäädäkseen. Talouden sääntelyyn ei varmasti ole palaamista, siinä määrin markkinoiden ehdoilla nyky-yhteiskunnat toimivat. Toisaalta perusveronmaksaja on velvollinen pelastamaan pankit, jotka on vaikeuksiin vienyt vain ja ainoastaan talousväen nopeiden voittojen tavoittelu.
Kipeimmin tämä taantuma iskee tietysti suurissa kansainvälisissä yrityksissä työskenteleviin suomalaisiin. Heidän työpaikkansa ovat uhattuna, kukaan ei ole turvassa. Tammikuun aikana lähes joka päivä on kerrottu uusista yt-neuvotteluista Suomessa. Vientiyritykset taistelevat viennin supistumisen ja tuotannon uudelleenmitoittamisen kanssa. Toisaalta valoa risukasassa näyttävät pienet ja keskisuuret yritykset. Kun tuotteiden kysyntä on pääosin kotimaista, ei ulkomaiden tilanne vaikuta läheskään samalla tavalla ja vaikutukset työvoimaan ovat huomattavasti pienemmät. Näillä firmoilla siis on vielä toivoa, toisin kuin viime laman aikana, jolloin lakaistiin jalat alta elinkelpoisiltakin yrityksiltä.
Minä ja kaikki muutkin varmasti toivovat, että tämä taantuma jäisi mahdollisimman lyhyeksi, ja kasvu alkaisi uudelleen jo ensi vuonna tai sitä seuraavana vuonna. Uutisten trendi kuitenkin lupailee jotain ihan muuta. Pessimistisimmät arviot puhuvat kymmenistä vuosista. Kysymys kuuluu, minkälainen maailma ja suomalainen yhteiskunta on taantuman jälkeen? Mistä kaikesta joudumme luopumaan? Onko pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli leikkauslistalla? Kuinka suureksi työttömyys voi kasvaa? Entä inflaatio? Näihin kysymyksiin tulemme saamaan vastaukset tulevina vuosina. Toivon tosissani, että vastaukset eivät ole liian tuskallisia.
Aina vain synkemmiksi muuttuneet ennusteet ovat syöneet talouden luottamusta Suomessakin ennätyksellisen nopeasti. Poskettoman positiivisista lausunnoistaan ("Taantuma ei koske Suomea") vauhdilla pakittanut valtionvarainministerimme Jyrki Katainenkin on nyttemmin myöntänyt, että Suomen taloutta ei pelasta enää mikään. Ei se Jyrki-boy nyt varsinaisesti niin sanonut, mutta kyllä tyhmäkin ymmärtää että ylivelkaantumisesta seuraa vaikeuksia pitkälle ajalle. Kipeää tuo velkaantuminen tekee erityisesti siksi, että edellisen laman laskujen maksaminen oli vielä pahasti kesken.
Globaali markkinatalous on paradoksaalisesti varsin hauras ja haavoittuva järjestelmä. Pienistä puroista kasvaa virta ennennäkemättömän nopeasti. Koko maailman markkinat huutavat hoosiannaa suhteellisen pienen joukon ahneuden ja harkitsemattomuuden vuoksi. Tämä on uuden maailman ilmiö, joka ikävä kyllä on tullut jäädäkseen. Talouden sääntelyyn ei varmasti ole palaamista, siinä määrin markkinoiden ehdoilla nyky-yhteiskunnat toimivat. Toisaalta perusveronmaksaja on velvollinen pelastamaan pankit, jotka on vaikeuksiin vienyt vain ja ainoastaan talousväen nopeiden voittojen tavoittelu.
Kipeimmin tämä taantuma iskee tietysti suurissa kansainvälisissä yrityksissä työskenteleviin suomalaisiin. Heidän työpaikkansa ovat uhattuna, kukaan ei ole turvassa. Tammikuun aikana lähes joka päivä on kerrottu uusista yt-neuvotteluista Suomessa. Vientiyritykset taistelevat viennin supistumisen ja tuotannon uudelleenmitoittamisen kanssa. Toisaalta valoa risukasassa näyttävät pienet ja keskisuuret yritykset. Kun tuotteiden kysyntä on pääosin kotimaista, ei ulkomaiden tilanne vaikuta läheskään samalla tavalla ja vaikutukset työvoimaan ovat huomattavasti pienemmät. Näillä firmoilla siis on vielä toivoa, toisin kuin viime laman aikana, jolloin lakaistiin jalat alta elinkelpoisiltakin yrityksiltä.
Minä ja kaikki muutkin varmasti toivovat, että tämä taantuma jäisi mahdollisimman lyhyeksi, ja kasvu alkaisi uudelleen jo ensi vuonna tai sitä seuraavana vuonna. Uutisten trendi kuitenkin lupailee jotain ihan muuta. Pessimistisimmät arviot puhuvat kymmenistä vuosista. Kysymys kuuluu, minkälainen maailma ja suomalainen yhteiskunta on taantuman jälkeen? Mistä kaikesta joudumme luopumaan? Onko pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli leikkauslistalla? Kuinka suureksi työttömyys voi kasvaa? Entä inflaatio? Näihin kysymyksiin tulemme saamaan vastaukset tulevina vuosina. Toivon tosissani, että vastaukset eivät ole liian tuskallisia.
maanantai 26. tammikuuta 2009
Urheilukevennys jälleen
Viime viikonloppuna tein varsin merkittävän havainnon. Ei ole mitenkään merkityksetöntä huomata, että vielä kahdenkymmenenkahden kypsässä iässäkin sitä kykenee innostumaan uusista asioista. Tässä kyseisessä tapauksessa tuohon kiihkeään maniaan minut siivitti yleisesti taitoluistelu, tuo minulle ennestään varsin tuntematon lajien keisarinna ja erikseen tämän lajin Helsingissä järjestetys EM-kisat. Vähän sattuman kaupalla satuin juuttumaan television eteen lauantaina juuri kun kisattiin suomalaisittain jännittävimmässä lajissa, naisten vapaaohjelmassa.
Tiesin etukäteen mukana olevan kolme suomalaista, joten silkasta mielenkiinnosta ja myös syystä että televisiosta ei juuri sillä hetkellä tullut mitään parempaakaan, päätin katsoa mitä ohjelmassa seuraa. Täytyy tunnustaa, että olin hetkessä myyty. Taitoluistelun täytyy olla juuri niin vaikeaa kuin miltä se näyttääkin, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, ja lisäksi puhtaan estetiikan kannalta ajateltuna piruetit ja lutzit sun muut ovat henkeäsalpaavan kaunista katseltavaa (enkä nyt puhu pelkästään urheilijoiden ulkoisesta olemuksesta, köh köh).
Tietysti tässä vaiheessa näistä kisoista on sanottu jo melkein kaikki mahdollinen. Laura Lepistön 110 ja risat saivat minut huutamaan järjettömänä, mutta Susanna Pöykiön kolmatta sijaa osasin jo odottaa. Kiira Korven viides sija kruunasi kisan ja Maamme-laulun kuunteleminen palkintojenjaossa tuntui aivan yhtä hienolta kuin aina. Suomalaismenestys näissä kisoissa oli jotain aivan mahtavaa, juuri tällaista toivotaan jokaisen urheilulajin harrastajien ja katsojien keskuudessa tapahtuvaksi omilla areenoilla.
Ai niin, mieleenpainuvin hetki tässä kilpailussa, hetki joka hyppyytti sydäntäni pari kertaa tyhjäkäynnillä, oli tietysti Kiira Korven kaatuminen, raju laitaa vasten törmääminen, esityksen keskeyttäminen, itsensä kokoaminen ja lopulta ohjelman loppuun vieminen aluksi hieman hapuillen mutta sitten - yleisön raivokkaasti tukiessa ja itsevarmuuden selvästi palautuessa - varsin mallikkaasti. Kiira osoitti aivan valtavaa suomalaista sisua nostaessaan sijoitustaan vielä lyhytohjelman jälkeen kaksi pykälää, vaikka vapaaohjelma alkoikin pahimmalla mahdollisella tavalla. Joku heikompi kilpasisko olisi voinut luovuttaakin, se laitaan törmääminen nimittäin aivan selvästi sattui.
Mutta mitäpä tässä sen enempää jaarittelemaan. Uskallan haastaa kaikki pahimmatkin äijänköriläät tutustumaan taitoluisteluun. Itse en ainakaan millään malttaisi odottaa MM-kisoja...
Tiesin etukäteen mukana olevan kolme suomalaista, joten silkasta mielenkiinnosta ja myös syystä että televisiosta ei juuri sillä hetkellä tullut mitään parempaakaan, päätin katsoa mitä ohjelmassa seuraa. Täytyy tunnustaa, että olin hetkessä myyty. Taitoluistelun täytyy olla juuri niin vaikeaa kuin miltä se näyttääkin, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, ja lisäksi puhtaan estetiikan kannalta ajateltuna piruetit ja lutzit sun muut ovat henkeäsalpaavan kaunista katseltavaa (enkä nyt puhu pelkästään urheilijoiden ulkoisesta olemuksesta, köh köh).
Tietysti tässä vaiheessa näistä kisoista on sanottu jo melkein kaikki mahdollinen. Laura Lepistön 110 ja risat saivat minut huutamaan järjettömänä, mutta Susanna Pöykiön kolmatta sijaa osasin jo odottaa. Kiira Korven viides sija kruunasi kisan ja Maamme-laulun kuunteleminen palkintojenjaossa tuntui aivan yhtä hienolta kuin aina. Suomalaismenestys näissä kisoissa oli jotain aivan mahtavaa, juuri tällaista toivotaan jokaisen urheilulajin harrastajien ja katsojien keskuudessa tapahtuvaksi omilla areenoilla.
Ai niin, mieleenpainuvin hetki tässä kilpailussa, hetki joka hyppyytti sydäntäni pari kertaa tyhjäkäynnillä, oli tietysti Kiira Korven kaatuminen, raju laitaa vasten törmääminen, esityksen keskeyttäminen, itsensä kokoaminen ja lopulta ohjelman loppuun vieminen aluksi hieman hapuillen mutta sitten - yleisön raivokkaasti tukiessa ja itsevarmuuden selvästi palautuessa - varsin mallikkaasti. Kiira osoitti aivan valtavaa suomalaista sisua nostaessaan sijoitustaan vielä lyhytohjelman jälkeen kaksi pykälää, vaikka vapaaohjelma alkoikin pahimmalla mahdollisella tavalla. Joku heikompi kilpasisko olisi voinut luovuttaakin, se laitaan törmääminen nimittäin aivan selvästi sattui.
Mutta mitäpä tässä sen enempää jaarittelemaan. Uskallan haastaa kaikki pahimmatkin äijänköriläät tutustumaan taitoluisteluun. Itse en ainakaan millään malttaisi odottaa MM-kisoja...
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Tämänhän Stubbista jo tiesimmekin
Viime vuonna kun europarlamentaarikko Alexander Stubb (kok.) korvasi Ilkka Kanervan (kok.) Suomen ulkoministerinä, häntä tentattiin ensi alkuun ankarasti mm. Suomen Nato-kannasta. Erittäin innokkaana Naton kannattajana tunnettu Stubb joutui silloin hieman toppuuttelemaan toimittajia, ja vakuutti hänen seuraavan myös Nato-asiassa hallituksen linjaa. Hallituksen linjaanhan sisältyy tämä kuuluisa Nato-optio, jonka tarkoituksena on kiemurrella irti kaikista kannanotoista puoleen tai toiseen. Suomi toimii ahkerasti Naton rauhankumppanina, mutta ei "toistaiseksi" aio hakea täysjäseneksi.
Tänään ilmestyneessä Dagens Nyheter-lehden haastattelussa Stubb jälleen kerran vakuuttaa jämähtäneen Nato-politiikan jatkuvan - ainakin vuoteen 2011. Vaikuttaa siis siltä, että Stubb tässä vain jälleen kerran tasapainoilee kansalaisten kielteisen Nato-kannan ja toisaalta oman Nato-kiimansa välillä. Koska tapanani kuitenkin on kaivella tällaisista näennäisen mitäänsanomattomista lausunnoista mahdollisia kätkettyjä merkityksiä, olen pakotettu tarttumaan tuohon vuosilukuun 2011.
Äkkiseltään Stubbin määrittelemän takarajan asian uudelleenharkinnalle voisi tulkita johtuvan yksinomaan vuonna 2011 suoritettavista eduskuntavaaleista. Ja näinhän asia varmasti onkin. Muodostettavan uuden hallituksen Nato-kanta ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla sen liittymismyönteisempi kuin nykyisenkään hallituksen kanta. Näihin vaaleihin on kuitenkin kaksi vuotta aikaa, ja sinä aikana ehtii tapahtua paljon. Kuten aiemmin on todettu, tällä hetkellä lähes koko kansa uskoo seuraavan pääministerin tulevan Kokoomuksesta. On selvää, että näin uskovat myös useimmat Kookoomuspoliitikot, Stubb mukaanlukien. Voi jopa olla, että hän puoliksi salaa toivoo myös seuraavan presidentin olevan Kokoomuksesta.
Jäsenyyden hakemisen ehdoista ulkoministeri mainitsee, että presidentin ja hallituksen tulisi olla asiasta samaa mieltä. Tämä ehto saattaa hyvinkin toteutua, jos kokoomus valtaa seuraavien eduskunta- ja presidentinvaalien jälkeen sekä pääministerin että presidentin pestit. Tuossa tilanteessa ei jäsenyyden hakeminen olisi enää kiinni kuin yhdestä äänestyksestä eduskunnassa. Jos hallitusohjelmassa oltaisiin liittoutumisesta päätetty, ei eduskuntakaan voisi nykyparlamentarismissa torpata Kokoomusvetoisen hallituksen aikeita. Kansalta ei välttämättä tarvitsisi kysyä mitään.
Kansalaismielipide on muutenkin tässä asiassa vähän kuuma peruna. Presidentti Tarja Halonen on ilmoittanut vastustavansa Suomen Nato-jäsenyyttä vedoten lähinnä kielteiseen kansalaismielipiteeseen. Myös Stubb myöntää, että kansalaisten asenteiden olisi oltava myönteisemmät ennen kuin jäsenyyttä voitaisiin harkita. Stubb ei kuitenkaan ilmoita olevansa sitä mieltä, että kansan enemmistön tulisi olla liittoutumisen kannalla, kansanäänestyksistä nyt puhumattakaan. Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä.
Joka tapauksessa Stubbin juoni näyttää olevan ujuttaa kansalaisten mieliin kuva väistämättömänä edessä häämöttävästä Nato-jäsenyydestä, ehkä jopa aivan lähitulevaisuudessa. Ehkäpä hän laskelmoidusti pyrkii tällä tavalla kaatamaan kansalaisten henkisiä suojamuureja, ja pakottamaan kansalaiset hiljaiseen alistumiseen. Jos jollain Matti Virtasella on sellainen käsitys, että Natoon mennään, kävi mitä kävi, hän ei varmaankaan ole yhtä hanakka ilmaisemaan eriäviä mielipiteitään kansallisen puolustuksen alasajosta ja sotilaallisiin klikkeihin sekaantumisesta.
Mutta vaalithan näyttävät, kuka lopulta määrittelee Suomen turvallisuuspolitiikan. Kaksi vuotta on todellakin pitkä aika, eikä mikään asia tulevaisuudesta ole vielä kiveen hakattu. Paitsi talouden taantuma. Se on, ikävä kyllä, täysin väistämätön tosiasia.
Tänään ilmestyneessä Dagens Nyheter-lehden haastattelussa Stubb jälleen kerran vakuuttaa jämähtäneen Nato-politiikan jatkuvan - ainakin vuoteen 2011. Vaikuttaa siis siltä, että Stubb tässä vain jälleen kerran tasapainoilee kansalaisten kielteisen Nato-kannan ja toisaalta oman Nato-kiimansa välillä. Koska tapanani kuitenkin on kaivella tällaisista näennäisen mitäänsanomattomista lausunnoista mahdollisia kätkettyjä merkityksiä, olen pakotettu tarttumaan tuohon vuosilukuun 2011.
Äkkiseltään Stubbin määrittelemän takarajan asian uudelleenharkinnalle voisi tulkita johtuvan yksinomaan vuonna 2011 suoritettavista eduskuntavaaleista. Ja näinhän asia varmasti onkin. Muodostettavan uuden hallituksen Nato-kanta ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla sen liittymismyönteisempi kuin nykyisenkään hallituksen kanta. Näihin vaaleihin on kuitenkin kaksi vuotta aikaa, ja sinä aikana ehtii tapahtua paljon. Kuten aiemmin on todettu, tällä hetkellä lähes koko kansa uskoo seuraavan pääministerin tulevan Kokoomuksesta. On selvää, että näin uskovat myös useimmat Kookoomuspoliitikot, Stubb mukaanlukien. Voi jopa olla, että hän puoliksi salaa toivoo myös seuraavan presidentin olevan Kokoomuksesta.
Jäsenyyden hakemisen ehdoista ulkoministeri mainitsee, että presidentin ja hallituksen tulisi olla asiasta samaa mieltä. Tämä ehto saattaa hyvinkin toteutua, jos kokoomus valtaa seuraavien eduskunta- ja presidentinvaalien jälkeen sekä pääministerin että presidentin pestit. Tuossa tilanteessa ei jäsenyyden hakeminen olisi enää kiinni kuin yhdestä äänestyksestä eduskunnassa. Jos hallitusohjelmassa oltaisiin liittoutumisesta päätetty, ei eduskuntakaan voisi nykyparlamentarismissa torpata Kokoomusvetoisen hallituksen aikeita. Kansalta ei välttämättä tarvitsisi kysyä mitään.
Kansalaismielipide on muutenkin tässä asiassa vähän kuuma peruna. Presidentti Tarja Halonen on ilmoittanut vastustavansa Suomen Nato-jäsenyyttä vedoten lähinnä kielteiseen kansalaismielipiteeseen. Myös Stubb myöntää, että kansalaisten asenteiden olisi oltava myönteisemmät ennen kuin jäsenyyttä voitaisiin harkita. Stubb ei kuitenkaan ilmoita olevansa sitä mieltä, että kansan enemmistön tulisi olla liittoutumisen kannalla, kansanäänestyksistä nyt puhumattakaan. Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä.
Joka tapauksessa Stubbin juoni näyttää olevan ujuttaa kansalaisten mieliin kuva väistämättömänä edessä häämöttävästä Nato-jäsenyydestä, ehkä jopa aivan lähitulevaisuudessa. Ehkäpä hän laskelmoidusti pyrkii tällä tavalla kaatamaan kansalaisten henkisiä suojamuureja, ja pakottamaan kansalaiset hiljaiseen alistumiseen. Jos jollain Matti Virtasella on sellainen käsitys, että Natoon mennään, kävi mitä kävi, hän ei varmaankaan ole yhtä hanakka ilmaisemaan eriäviä mielipiteitään kansallisen puolustuksen alasajosta ja sotilaallisiin klikkeihin sekaantumisesta.
Mutta vaalithan näyttävät, kuka lopulta määrittelee Suomen turvallisuuspolitiikan. Kaksi vuotta on todellakin pitkä aika, eikä mikään asia tulevaisuudesta ole vielä kiveen hakattu. Paitsi talouden taantuma. Se on, ikävä kyllä, täysin väistämätön tosiasia.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Muutoksen päivä
Tätä päivää on odotettu pitkään ja hartaasti, osittain pelonsekaisinkin tuntein. Yhdysvaltain 44. presidentti Barack Hussein Obama vannoo tänään virkavalansa. Valtaan astuva presidentti nauttii tällä hetkellä varsin massiivista kansansuosiota, minkä odotetaan näkyvän Washingtoniin seremoniaa seuraamaan saapuvassa ihmismäärässä. Obaman odotetaan tuovan muutoksen ainakin tuhoisaksi äityneeseen talouskriisiin, Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan ja Irakin sotaan. Ensi töikseen Obaman uumoillaan tekevän rauhanaloitteen Lähi-Idässä.
Barack Obamalla on nyt ainakin neljä vuotta aikaa toteuttaa lupaamaansa muutosta. Kuitenkin maailman ja Yhdysvaltojen tilanne on nyt niin ratkaisevasti erilainen kuin vielä viime vuoden alussa, että pelkään ettei aika riitä. Barack on varmasti aikaansaava poliitikko, mutta pystyykö hänkään hallintoineen korjaamaan neljässä vuodessa George W. Bushin hallinnon kahdeksan vuoden aikana tekemät virheet? Ainakin toivon, että Obamalle annetaan Yhdysvalloissa ja maailmallakin reilu mahdollisuus, eikä häntä heti tekopyhästi tuomita, jos kaikki ei sujukaan täysin suunnitelmien mukaan. Obamalle on annettava aikaa, koska Yhdysvaltojen maineen palauttaminen ja talouden korjaaminen Lähi-idän rauhantyöstä puhumattakaan ovat pitkiä prosesseja.
---
Samaan aiheeseen liittyen, viime viikolla väistyvä presidentti George W. Bush piti presidenttikautensa viimeisen julkisen puheen. Presidentin esiintyminen vaikutti parhaat päivänsä nähneeltä, hän ei saanut ajatustaan oikein kulkemaan ja takelteli sanoissaan. Olisikohan ollut niin, että George W. olikin kirjoittanut tämän viimeisen puheensa ihan itse, vastoin sitä presidenttien yleistä käytäntöä, että avustajat kirjoittavat puheet.
Varsin kuvaavaa oli myös se, että Bush nuorempi mainitsi esimerkkinä tekemistään virheistä tämän kuuluisan "Tehtävä Suoritettu" -lipun sillä lentotukialuksella Irakin rannikolla. Kyllä, näin se täytyy olla. Muuten George W. Bushin kaudet olivat yhtä riemuvoittoa, mutta se ainoa kivi mikä kaikkien kengässä hiertää, on joku surkuhupaisa lippu lentotukialuksella. Ei näin, George, ei näin.
Barack Obamalla on nyt ainakin neljä vuotta aikaa toteuttaa lupaamaansa muutosta. Kuitenkin maailman ja Yhdysvaltojen tilanne on nyt niin ratkaisevasti erilainen kuin vielä viime vuoden alussa, että pelkään ettei aika riitä. Barack on varmasti aikaansaava poliitikko, mutta pystyykö hänkään hallintoineen korjaamaan neljässä vuodessa George W. Bushin hallinnon kahdeksan vuoden aikana tekemät virheet? Ainakin toivon, että Obamalle annetaan Yhdysvalloissa ja maailmallakin reilu mahdollisuus, eikä häntä heti tekopyhästi tuomita, jos kaikki ei sujukaan täysin suunnitelmien mukaan. Obamalle on annettava aikaa, koska Yhdysvaltojen maineen palauttaminen ja talouden korjaaminen Lähi-idän rauhantyöstä puhumattakaan ovat pitkiä prosesseja.
---
Samaan aiheeseen liittyen, viime viikolla väistyvä presidentti George W. Bush piti presidenttikautensa viimeisen julkisen puheen. Presidentin esiintyminen vaikutti parhaat päivänsä nähneeltä, hän ei saanut ajatustaan oikein kulkemaan ja takelteli sanoissaan. Olisikohan ollut niin, että George W. olikin kirjoittanut tämän viimeisen puheensa ihan itse, vastoin sitä presidenttien yleistä käytäntöä, että avustajat kirjoittavat puheet.
Varsin kuvaavaa oli myös se, että Bush nuorempi mainitsi esimerkkinä tekemistään virheistä tämän kuuluisan "Tehtävä Suoritettu" -lipun sillä lentotukialuksella Irakin rannikolla. Kyllä, näin se täytyy olla. Muuten George W. Bushin kaudet olivat yhtä riemuvoittoa, mutta se ainoa kivi mikä kaikkien kengässä hiertää, on joku surkuhupaisa lippu lentotukialuksella. Ei näin, George, ei näin.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Kimmo Sasi ja harvainvalta
Kansanedustaja ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi (kok.) esitti tänään kansanedustajalle varsin epätyypillisen lausunnon kansanedustajien määrästä ja valtionhallinnon tehokkuudesta. Hänen mukaansa kansanedustajia voitaisiin jo vuoden 2015 vaaleissa valitakin vain 150. Sasin mukaan Suomessa voitaisiin ottaa mallia Tanskasta (179 edustajaa) ja Norjasta (169 edustajaa). Tämä tehostaisi hallintoa.
Sasin lausunto on yllättävä. Kansanedustajat ovat yleensä varsin tehokkaasti pitäneet turpansa kiinni, jos heidän mielestään edustajia onkin ollut liikaa. Onhan selvää, että 150-paikkaiseen eduskuntaan on huomattavasti hankalampi pyrkiä ja päästä kuin 200-paikkaiseen. Toisaalta Sasi pitkän linjan poliitikkona ja vahvassa nousussa olevan puolueen edustajana kokee asemansa ilmeisesti niin turvatuksi, että hän voi esittää tällaista "tehostamista".
Tehokas hallinto on muuutenkin mielenkiintoinen asia. Mielestäni varsin hyvin toimivan nykyjärjestelmän muuttamisen perusteleminen "tehostamisella" on vähintäänkin vaarallista. Tehokkuus ei nimittäin valtionhallinnossa ole mikään itseisarvo. Tätä näkökulmaa voidaan havainnollistaa parhaiten esimerkillä: Jos edustajien vähentäminen tehostaa hallintoa, on varmaankin tehokkain mahdollinen järjestelmä sellainen, jossa on vain yksi edustaja! Itse asiassa Hitler oli malliesimerkki tehokkaasta lainsäätäjästä, hän kun pystyi sanelemaan lakeja vaikka joka päivä.
Yksi Timo Soinin lentävistä lauseista on "Demokratia ei lisäänny, jos se vähenee". On selvää, että kansanedustajien määrän vähentäminen kanavoi suuren määrän valtaa yhä pienemmälle joukolle. Tässä demokratia kärsii. Jos toisessa vaakakupissa on valtionhallinnon tehokkuus ja toisessa demokratia, mielestäni demokratia painaa paljon enemmän. Kansan oikeutta ja mahdollisuutta valita mieleisiään edustajia eduskuntaan ei tule alasajaa kevyin perustein.
Uskon kuitenkin, että Sasi on sen verran älykäs mies, että hän huomaa suunnitelmassaan ammottavat aukot ajan kanssa. Politiikka kun on kansan mielentilojen mukaan muuttuvaista, ei tälläkään uudistuksella saavutettaisi kuin hetkellistä hyötyä Kokoomukselle ja Kimmo Sasille, koska Kokoomus ei suurimpana puolueena ikuisesti säily.
Voi kuitenkin olla, että Sasin motiivina onkin ensisijaisesti tehdä hallaa pienemmille puolueille. Supistettuun eduskuntaan nouseminen olisi uudelle puolueelle jopa vielä hankalampaa kuin mitä se nyt on. Toisaalta suuret puolueet voisivat käyttää pienempiä pelinappuloinaan vielä paljon enemmän kuin nykyjärjestelmässä. Esimerkiksi Kokoomus nykyisellä 25 prosentin kannatuksellaan (150 paikan eduskunnassa tämä tietäisi ehkä jopa kolmannesta paikoista, kun pienet puolueet kärsisivät) saisi aivan suhteettoman valtaapitävän aseman. Sasi haluaakin siis minimoida pienten puolueiden merkityksen, jotta kolme suurta voisi keskenään päättää Suomen asioista.
Loppujen lopuksi Sasin ehdotus onkin siis pitkään eduskunnassa istuneelle, vallasta humaltuneelle, kansasta ja demokratiasta vieraantuneelle oligarkille hyvin tyypillinen. Tämä sama tendenssi on nähty presidentin vallan karsimisena: Koska presidentti on suoralla vaalilla valittuna este puoluediktatuurille, karsitaan koko instituutio merkityksestään. Ja koska kansa äänestää enenevässä määrin muita kuin kolmea suurinta puoluetta, tehdään uusien puolueiden nousu ja vaikuttaminen pienistä puolueista käsin mahdottomaksi. Toivottavasti kansa herää tähän todellisuuteen, ennenkuin valtiosääntömme muutetaan muotoon "Valta Suomessa kuuluu puolueille, joita edustavat puoluehallitukset."
Sasin lausunto on yllättävä. Kansanedustajat ovat yleensä varsin tehokkaasti pitäneet turpansa kiinni, jos heidän mielestään edustajia onkin ollut liikaa. Onhan selvää, että 150-paikkaiseen eduskuntaan on huomattavasti hankalampi pyrkiä ja päästä kuin 200-paikkaiseen. Toisaalta Sasi pitkän linjan poliitikkona ja vahvassa nousussa olevan puolueen edustajana kokee asemansa ilmeisesti niin turvatuksi, että hän voi esittää tällaista "tehostamista".
Tehokas hallinto on muuutenkin mielenkiintoinen asia. Mielestäni varsin hyvin toimivan nykyjärjestelmän muuttamisen perusteleminen "tehostamisella" on vähintäänkin vaarallista. Tehokkuus ei nimittäin valtionhallinnossa ole mikään itseisarvo. Tätä näkökulmaa voidaan havainnollistaa parhaiten esimerkillä: Jos edustajien vähentäminen tehostaa hallintoa, on varmaankin tehokkain mahdollinen järjestelmä sellainen, jossa on vain yksi edustaja! Itse asiassa Hitler oli malliesimerkki tehokkaasta lainsäätäjästä, hän kun pystyi sanelemaan lakeja vaikka joka päivä.
Yksi Timo Soinin lentävistä lauseista on "Demokratia ei lisäänny, jos se vähenee". On selvää, että kansanedustajien määrän vähentäminen kanavoi suuren määrän valtaa yhä pienemmälle joukolle. Tässä demokratia kärsii. Jos toisessa vaakakupissa on valtionhallinnon tehokkuus ja toisessa demokratia, mielestäni demokratia painaa paljon enemmän. Kansan oikeutta ja mahdollisuutta valita mieleisiään edustajia eduskuntaan ei tule alasajaa kevyin perustein.
Uskon kuitenkin, että Sasi on sen verran älykäs mies, että hän huomaa suunnitelmassaan ammottavat aukot ajan kanssa. Politiikka kun on kansan mielentilojen mukaan muuttuvaista, ei tälläkään uudistuksella saavutettaisi kuin hetkellistä hyötyä Kokoomukselle ja Kimmo Sasille, koska Kokoomus ei suurimpana puolueena ikuisesti säily.
Voi kuitenkin olla, että Sasin motiivina onkin ensisijaisesti tehdä hallaa pienemmille puolueille. Supistettuun eduskuntaan nouseminen olisi uudelle puolueelle jopa vielä hankalampaa kuin mitä se nyt on. Toisaalta suuret puolueet voisivat käyttää pienempiä pelinappuloinaan vielä paljon enemmän kuin nykyjärjestelmässä. Esimerkiksi Kokoomus nykyisellä 25 prosentin kannatuksellaan (150 paikan eduskunnassa tämä tietäisi ehkä jopa kolmannesta paikoista, kun pienet puolueet kärsisivät) saisi aivan suhteettoman valtaapitävän aseman. Sasi haluaakin siis minimoida pienten puolueiden merkityksen, jotta kolme suurta voisi keskenään päättää Suomen asioista.
Loppujen lopuksi Sasin ehdotus onkin siis pitkään eduskunnassa istuneelle, vallasta humaltuneelle, kansasta ja demokratiasta vieraantuneelle oligarkille hyvin tyypillinen. Tämä sama tendenssi on nähty presidentin vallan karsimisena: Koska presidentti on suoralla vaalilla valittuna este puoluediktatuurille, karsitaan koko instituutio merkityksestään. Ja koska kansa äänestää enenevässä määrin muita kuin kolmea suurinta puoluetta, tehdään uusien puolueiden nousu ja vaikuttaminen pienistä puolueista käsin mahdottomaksi. Toivottavasti kansa herää tähän todellisuuteen, ennenkuin valtiosääntömme muutetaan muotoon "Valta Suomessa kuuluu puolueille, joita edustavat puoluehallitukset."
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Matti Vanhanen ja rasismi
Joululomat on nyt sitten lusittu. Viime kuussa tapahtui paljon mielenkiintoisia asioita. Meillä oli Kuopiossa Pohjois-Savon Perussuomalaisten kokous, jossa tapasin kansanedustajat Pentti Oinosen ja Timo Soinin.
Juuri tällä hetkellä maailman uutisotsikoissa on lähinnä talouskriisi, sekä Israel ja Gaza. Voisin kirjoittaa näistä aiheista piakkoin, kunhan ehdin.
Tämän päivän aiheen tarjoaa kuitenkin idearikas pääministerimme Matti Vanhanen. Matilla esittää Huvfudstadsbladetissa huolensa siitä, että valtakunnan luisuessa väistämättä taantumaan tulee pintaan nousemaan heikolle taloustilanteelle ominaisia ikäviä lieveilmiöitä, kuten esimerkiksi yleinen rasismi ja yleinen muukalaisvihamielisyys.
Jo Hitler aikoinaan tiesi, miten kääntää kansan tyytymättömyys omaan elintasoon vihaksi jotain ulkopuolista ryhmää kohtaan. Yleisen mielipideilmaston muuttuminen astetta suvaitsemattomammaksi saattaa olla jopa taloudelliseen lamaan ja taantumaan kuuluva erottamaton osa. Voidaankin ennustaa näin tapahtuvan myös Suomessa ja Euroopassa tulevan taantuman aikana. Siinä mielessä Matti on huolineen aivan oikeassa.
Vanhaselle tyypilliseen poliittinen motiivi tällekin lausunnolle paljastuu kuitenkin haastattelussa: "Äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusiota, että he voivat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa äänestämällä esimerkiksi perussuomalaisia", Vanhanen sanoo lehdelle. Tästähän ei oikeasti seuraisi muuta kuin Perussuomalaisten kannatuksessa lievä nousu. Perussuomalaisten politiikkaan se ei vaikuttaisi, ja sitä paitsi Vanhanenkin myöntää, että PS:n ulkomaalaispolitiikka on "linjassa" muiden eduskuntapuolueiden kanssa. Eli Vanhasen erityinen huolenaihe ei siis ollutkaan rasismin kasvu, vaan Perussuomalaisten kasvu!
Ehkäpä Vanhanen ei ole pysähtynyt lainkaan miettimään, miksi joku muukalaisvihamielinen äänestäisi mieluummin Perussuomalaisia kuin esimerkiksi Keskustaa. Sille ei löydy oikeasti mitään syytä, paitsi ehkä hieman jyrkempi ulkomaalaispolitiikka. Tässä yhteydessä "jyrkempi" ei siis tarkoita mitään kovin jyrkkää. Enkä jaksa uskoa, että pinttyneinkään rasisti äänestäisi pelkästään sen mukaan.
Minua ja suurinta osaa Perussuomalaisista inhottaa varmasti vähintään yhtä paljon kuin Vanhas-Masaakin ajatus siitä, että Perussuomalaisen Puolueen sisälle muodostuisi avoimen rasistisia kuppikuntia. Mutta lähes yhtä paljon minua inhottaa Vanhasen kaksinaamaisuus. Tuskinpa Mattia huolettaisi rasismi yhtään niin paljon, jos hän ei pelkäisi, että kaikki rasistit äityvät äänestämään Perussuomalaisia. Jos olisi jostain syystä odotettavissa, että rasistit äänestävät yleisesti Keskustaa, pitäisi Matti varmasti turpansa tukossa. Mutta ilmeisesti mikään temppu ei ole tarpeeksi likainen, kun kyse on PS:n kannatuksesta.
No, Perussuomalaisten kannatus jatkaa joka tapauksessa kasvuaan, äänestivät rasistit meitä tai ei. Myöskään Perussuomalaisesta Puolueesta ei tule muodostumaan rasismin kehtoa suomalaisessa puoluepolitiikassa. Vanhasen tekaistu huoli rasismista on siis aiheeton, mutta piilotettu, aito huoli Perussuomalaisten noususta on varsin aiheellinen!
Juuri tällä hetkellä maailman uutisotsikoissa on lähinnä talouskriisi, sekä Israel ja Gaza. Voisin kirjoittaa näistä aiheista piakkoin, kunhan ehdin.
Tämän päivän aiheen tarjoaa kuitenkin idearikas pääministerimme Matti Vanhanen. Matilla esittää Huvfudstadsbladetissa huolensa siitä, että valtakunnan luisuessa väistämättä taantumaan tulee pintaan nousemaan heikolle taloustilanteelle ominaisia ikäviä lieveilmiöitä, kuten esimerkiksi yleinen rasismi ja yleinen muukalaisvihamielisyys.
Jo Hitler aikoinaan tiesi, miten kääntää kansan tyytymättömyys omaan elintasoon vihaksi jotain ulkopuolista ryhmää kohtaan. Yleisen mielipideilmaston muuttuminen astetta suvaitsemattomammaksi saattaa olla jopa taloudelliseen lamaan ja taantumaan kuuluva erottamaton osa. Voidaankin ennustaa näin tapahtuvan myös Suomessa ja Euroopassa tulevan taantuman aikana. Siinä mielessä Matti on huolineen aivan oikeassa.
Vanhaselle tyypilliseen poliittinen motiivi tällekin lausunnolle paljastuu kuitenkin haastattelussa: "Äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusiota, että he voivat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa äänestämällä esimerkiksi perussuomalaisia", Vanhanen sanoo lehdelle. Tästähän ei oikeasti seuraisi muuta kuin Perussuomalaisten kannatuksessa lievä nousu. Perussuomalaisten politiikkaan se ei vaikuttaisi, ja sitä paitsi Vanhanenkin myöntää, että PS:n ulkomaalaispolitiikka on "linjassa" muiden eduskuntapuolueiden kanssa. Eli Vanhasen erityinen huolenaihe ei siis ollutkaan rasismin kasvu, vaan Perussuomalaisten kasvu!
Ehkäpä Vanhanen ei ole pysähtynyt lainkaan miettimään, miksi joku muukalaisvihamielinen äänestäisi mieluummin Perussuomalaisia kuin esimerkiksi Keskustaa. Sille ei löydy oikeasti mitään syytä, paitsi ehkä hieman jyrkempi ulkomaalaispolitiikka. Tässä yhteydessä "jyrkempi" ei siis tarkoita mitään kovin jyrkkää. Enkä jaksa uskoa, että pinttyneinkään rasisti äänestäisi pelkästään sen mukaan.
Minua ja suurinta osaa Perussuomalaisista inhottaa varmasti vähintään yhtä paljon kuin Vanhas-Masaakin ajatus siitä, että Perussuomalaisen Puolueen sisälle muodostuisi avoimen rasistisia kuppikuntia. Mutta lähes yhtä paljon minua inhottaa Vanhasen kaksinaamaisuus. Tuskinpa Mattia huolettaisi rasismi yhtään niin paljon, jos hän ei pelkäisi, että kaikki rasistit äityvät äänestämään Perussuomalaisia. Jos olisi jostain syystä odotettavissa, että rasistit äänestävät yleisesti Keskustaa, pitäisi Matti varmasti turpansa tukossa. Mutta ilmeisesti mikään temppu ei ole tarpeeksi likainen, kun kyse on PS:n kannatuksesta.
No, Perussuomalaisten kannatus jatkaa joka tapauksessa kasvuaan, äänestivät rasistit meitä tai ei. Myöskään Perussuomalaisesta Puolueesta ei tule muodostumaan rasismin kehtoa suomalaisessa puoluepolitiikassa. Vanhasen tekaistu huoli rasismista on siis aiheeton, mutta piilotettu, aito huoli Perussuomalaisten noususta on varsin aiheellinen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
