keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Opetusministeri haluaa laajentaa ruotsipakkoa

Nyt taitaa todellakin olla niin, että meidän ministerimme tosiaan kuvittelevat, että Olympialaisten aikana voi ehdotella mitä järjettömyyksiä tahansa, koska kansan huomion vie kuitenkin sataprosenttisesti urheilu. Ainakin tämä tulee väistämättä mieleen kun lukee opetusministeri Henna Virkkusen uusimpia ajatuksia. Hän haluaisi nimittäin aikaistaa ruotsin opetusta kouluissa siten, että ruotsia ryhdyttäisiin pänttäämään jo peruskoulun viidennellä luokalla, kun nykyisin valtaosa koululaisista aloittaa ruotsin opinnot seitsemännellä luokalla. Näin pakkoruotsin kanssa kärvisteltäisiin siis peruskoulussa viisi vuotta, jonka jälkeen lukio-opintoihin ja korkeakouluihin suuntaaville pakkoruotsia syötettäisiin vielä vaihtelevasti lisää.

Toisin kuin Virkkusen ennen tarkennuksia antamista kommenteista olisi voinut tulkita, hän ei halua lisätä ruotsin opetuksen kokonaistuntimäärää, vaan ainoastaan aikaistaa ruotsin opetuksen alkamista, koska tutkimusten mukaan vieraitten kielien opiskelu helpottuu, kun se aloitetaan aikaisemmin. Samat tutkimukset tuskin kuitenkaan kertovat, kuinka paljon opintotulokset heikkenevät, kun viikkotuntimäärä vähennetään kahdesta yhteen pilkku kahteen. Pelaako opetusministeri tässä itse asiassa nollasummapeliä?

Virkkusen ehdotuksessa suurin vika piilee kuitenkin siinä, että toteutuessaan se vähentäisi valinnaisuutta kielten opiskelussa. Juuri valinnaisuus on ollut yksi Perussuomalaisen kielipolitiikan kulmakiviä. Me emme hyväksy minkäänlaista takapakkia nykytilanteeseen nähden, ja toivomme suomalaisen kielipolitiikan kehittyvän pois pakosta, valinnaisuutta kohti.

Itse aloitin ruotsin opiskelun viidennellä luokalla, ja myöhemmin uudestaan seitsemännellä. En tiedä oliko siinä mitään järkeä, mutta ainakin sain sen valinnan itse tehdä. Koulussamme tarjottiin lisäksi mahdollisuutta opiskella viidennestä luokasta lähtien saksaa tai ranskaa. Jos näiden kielien opiskelua olisi jatkanut johdonmukaisesti yläasteella ja lukiossa, olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa yo-kokeissa englannin lisäksi toinen A-tason kieli. Poistuisivatko nämä vaihtoehdot, jos Virkkusen ehdotus toteutettaisiin? Siihen kysymykseen minä haluaisin vastauksen.

Mikään ei varmaankaan vähennä koululaisten opiskeluintoa tehokkaammin kuin nykyisin ruotsin kanssa harjoitettu pakkosyöttö. Viikkotuntimäärän väheneminen olisi koululaisille laiha lohtu, kun samaan aikaan pakkoruotsin opiskelu venysi kahdella vuodella. Näin Virkkusen käytäntö ei saavuttaisi tavoitettaan ruotsin opiskelun tehostamisessa, varsinkaan kun nykyään kansalla on varsin paljon kriittisempi asenne länsinaapurimme kielen pakkosyöttöä kohtaan kuin aikaisemmin.

Virkkunen on viemässä suomalaista kielipolitiikkaa täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mitä pitäisi. Ruotsinkielen osaamisvaatimuksia on ensin höllennettävä korkeammilla tasoilla, jotta voidaan purkaa myöhemmin pakotteita alemmilta kouluasteilta. Se olisi politiikkaa, josta uskoisin Suomen lopulta hyötyvän, toisin kuin nykyisestä autonomiaa edeltävän ajan juoksuhautoihin kaivautumisesta.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Olympialaisista lyhyesti

Alkuun täytyy tosin todeta aiheen vierestä, että viime kirjoitukseni olin laatinut hieman hätäisesti. Myöhemmin sinä samaisena päivänä kun olin tuon kirjoituksen laatinut kävi nimittäin ilmi, että Euroopan Unionin presidentin Kreikalle kaavailema "tukipaketti" koostuisikin lähinnä hyvästä tahdosta ja sympatiasta. Käytännössä siis päätettiin olla päättämättä mitään Kreikan avustuksen suhteen. On se hienoa maksaa noidenkin neropattien palkkoja.

---

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Vancouverin talviolympialaiset saatiin avattua pari päivää sitten. Avajaisten puitteet olivat varsin hienot, tosin eivät alkuunkaan vetäneet kahden vuoden takaisten vertoja Pekingin olympialaisten vastaaville juhlallisuuksille. Toisaalta siinä missä kiinalaiset omissa avajaisissaan tahtoivat tuoda julki Kiinan kansan yhtenäisyyttä ja puhtaasti kiinalaista identiteettiä, ratsastettiin Vancouverissa aina niin ajankohtaisella monikulttuurisuuden teemalla. Jopa Kanadan alistettujen alkuperäiskansojen edustajat oli tuotu mukaan ikään kuin toivottamaan urheilijat tervetulleeksi "heidän maalleen" - ikään kuin noilta muina aikoina unohdetuilta kansoilta olisi kisojen järjestämistä harkittaessa jotain kysytty.

Olympialaisista johtuen seuraan tulevina päivinä muita uutisia hieman pienemmällä intensiteetillä kuin normaalisti. Itse asiassa tälläkin hetkellä lähinnä odottelen tuloksia Suomen naisten jääkiekkojoukkueen avausottelusta Venäjää vastaan. Suurien kisojen aikana jotenkin kaikki muu menettää osan merkityksestään. Ainoastaan jotkin todella suuret, maailmaa mullistavat tapahtumat kykenisivät kääntämään kansakuntien huomion keskipisteen pois Vancouverista. Ei se silti tarkoita sitä, että muu maailma lakkaisi pyörimästä. Urheilu saattaa saada meidät unohtamaan suuremmat asiat hetkeksi, mutta totuus on että esimerkiksi Vanhasen hallituksen katastrofaalinen Suomen alasajo ei lopu, vaikka Suomen joukkue voittaisi Vancouverissa kuinka monta kultaa tahansa.

Vähän aikaa sitten Yhdysvalloissa, kun koko maa odotti Super Bowlia, Mark Dice herätti huomiota videopalvelu YouTubessa ilmoittamalla boikotoivansa koko tapahtumaa. Hänen argumentointinsa suuria urheilutapahtumia ja niitä ympäröivää mediahypetystä vastaan on kärkevää, mutta toisaalta Dice tuo esiin muutamia tärkeitä näkökulmia. Kenenkään ei pitäisi uppoutua urheilun seuraamiseen niin fanaattisesti, että tulee sokeaksi sille mitä oikeassa maailmassa tapahtuu. Tämä on jokaisen penkkiurheilijan koetinkivi.

torstai 11. helmikuuta 2010

Tuemmeko Kreikkaa, Matti Vanhanen?

Yksi Euroopan Unionin historiarikkaimmista jäsenistä, joka tunnetaan myös nimellä Hellas tai tutummin Kreikka, on ajautunut viime vuosien aikana yhä pahempaan taloudelliseen kurimukseen. Tuon länsimaisen kulttuurin, demokratian, filosofian, matematiikan ja olympiakisojen kehdon kohtalo on riippunut veitsen terällä jo jonkin aikaa, ja pelastajaksi on ymmärrettävistä syistä huudeltu Euroopan Unionia. Kaikkien Euromaiden yhteinen taloudellinen tuki voisikin nostaa Kreikan ainakin tilapäisesti omille jaloilleen. Uskallan kuitenkin ilmaista epäilykseni siitä, ratkaisisiko tällainen tekohengitys Kreikan perusongelmia, kuten työttömyyttä, tehotonta hallintoa ja laajalle levinnyttä korruptiota.

Suomen (toistaiseksi) pääministeri Matti Vanhanen ei lupaa Suomen osallistuvan mahdolliseen Kreikan talouden pelastusoperaatioon. Vanhasen mielestä Suomi ei voi lähteä pelastamaan jokaista ongelmataloutta, ja siksi hän suositteleekin ratkaisuksi tilanteeseen mieluummin jokaisen Euromaan vapaaehtoiseen harkintaan perustuvaa tukea, jolloin vastuu ei jakautuisi kaikkien kesken, vaan yksittäisten maiden olisi otettava vastuuta omasta tilanteestaan. Vanhasen ehdotus on mielestäni täysin ymmärrettävä, sillä onhan Suomenkin taloudessa tällä hetkellä toivomisen varaa. Onko Kreikan tilanne todella niin toivoton, että EU-maiden kollektiivinen vastuu ajaa omien ongelmien ohi?

Vaikka Matti Vanhanen ei mitään lupaisikaan, kukaan ei voi silti vielä taata sitä, etteikö Suomi lopulta kuitenkin osallistuisi Kreikan talouden elvyttämiseen. Asia on tiettävästi ollut puheenaiheena tämänpäiväisessä EU-johtajien huippukokouksessa. Ja kuinka ollakaan, se kaveri jonka nime kukaan ei ikinä muista, EU:n presidentti Herman van Rompuy lupasi EU:n tukevan Kreikkaa, joskaan ei välttämättä suoraan rahallisesti. Uutisen mukaan Rompuy on keskustellut asiasta Kreikan pääministeri Andreas Papandreoun, Saksan liittokansleri Angela Merkelin ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn kanssa. Kuka osaa sanoa, mitä yhteistä näillä neljällä on? Aivan oikein, yksikään suomalainen ei ole heitä virkoihinsa äänestänyt! Kuitenkin he ilmeisesti päättävät myös Suomen osallisuudesta EU:n apupakettiin Kreikalle, jos tämä paketti koskee kaikkia EU-maita. Kumileimasimena käytettäneen jotain EU:n nimellisesti demokraattista elintä, kuten parlamenttia.

Kyseinen apupaketti esitellään myöhemmin tänään, joten "presidentti" Rompuyn ajatuksiin saadaan silloin hieman lisävalaistusta. Mutta kyllä tästä kaikesta täytyy todeta, että olisi joskus mukava päästä kuulemaan näitä keskusteluja jo ennen kuin mitään päätöksiä tehdään. Jos EU joskus vaikka yllättäisi, ja toteuttaisi ihan oikeaa, vilpitöntä demokratiaa. Siihen asti Matti Vanhasen vakuuttelut eivät paljon paina, sillä kun Ranskan presidentti, Saksan liittokansleri ja EU:n "presidentti" vievät, Matti vikisee.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Puhemiehiä ja presidenttejä

Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö joutui taannoin eduskunnassa ja mediassa melkoisen riepotuksen kohteeksi. Riepotuksen syynä oli Niinistön aloittama ja jopa kamreerimaisin ottein toteuttama eduskunnan säästökuuri, ja riepotuksen keinoina käytettiin eduskunnassa puhemiesvaalin kautta protestointia. Myöhemmin sitten mediassa eräät Niinistöön närkästyneet kansanedustajat tulivat esiin omalla nimellään tai nimettömänä, purkaen turhautumistaan tasottomiin hotellihuoneisiin ja kakkosluokan junalippuihin kaikelle kansalle.

Kansanedustajien kyllästyminen eduskunnan tuhlailun rajoittamiseen tuli ilmi puhemiesvaalissa, jossa Sauli Niinistö tuli juuri ja juuri valituksi uudelleen, saaden historiallisen pienen äänisaaliin. Onkin selvää, että opposition lisäksi myös osa hallituspuolueiden edustajista käytti vaalia protestivälineenä. Niinistö sai jatkaa tehtävässään, mutta järkyttyi vaalin tuloksesta siinä määrin, että väläytteli hetken aikaa jopa puhemiehen pestistä luopumista. Ymmärrän Niinistön järkytyksen täysin. Minäkin olen totta puhuen hieman järkyttynyt siitä, että meidän valitsemamme kansanedustajat kehtaavat toimia noin raukkamaisesti. Niinistö itsehän ihmetteli sitä, miten hänelle ei oltu esitetty tätä kritiikkiä etukäteen suoraan, vaan isku tuli ikäänkuin puskan takaa ja nimettömältä taholta, suljetun vaalin avulla.

Eduskunnan pelkurimaisin ja elämästä vieraantunein sektori on tietenkin ollut tyrmistynyt siitä, että puhemies puuttuu eduskunnan järjettömiin mittasuhteisiin paisuneeseen rahankäyttöön. Tietyt Arkadianmäen loiset eivät näe eduskuntaa pelkästään työpaikkana, vaan myös kaikenlaisen eliittikohtelun automaattina, joka maksaa kaikki mahdolliset ykkösluokan kulut ja vielä kustantaa osan kansanedustajien vapaa-ajan toiminnasta ja pyörimisestä jossain kerhoissa, jotka eivät varsinaisesti valtion etua edistä. Kun näihin täysin ansaitsemattomiin etuuksiin puututaan, alkaa valtava selän takana urputtaminen.

Tavallisen kansalaisen on kuitenkin helppo ymmärtää Niinistön kantaa. Tiukkana aikana rahaa ei vain yksinkertaisesti ole jakaa kaikkiin mahdollisiin mukavuuksiin, ei myöskään eduskunnassa. Miten ihmeessä eduskunnassa voitaisiin uskottavasti ajaa läpi yhteiskunnallisia säästöohjelmia, jos eduskunnan oman talouden pullataikinamaiseen olemukseen ei ensin puututtaisi? Kansa ei tätä varmastikaan hyväksyisi. Miten kansanedustajat voisivat leikata kansalaisilta mitään, jos he eivät itse olisi valmiita edes matkustamaan 2. luokassa? Meitä eivät hallitse kuninkaat, vaan vertaisemme. Taloudellisesti vaikeat ajat koskevat heitäkin, hekään eivät voi kuluttaa enempää kuin tienaavat.

Niinistön linja on tuskin tullut yllätyksenä niille, jotka tuntevat vähänkään Suomen poliittista lähihistoriaa. Jo valtiovarainministerivuosinaan (1996-2003) hänet tunnettiin "tarkan markan miehenä", eikä Niinistö ole koskaan varsinaisesti rakastanut rahan kuluttamista. Tämä oli tiedossa myös kaikille niille kansanedustajille, jotka valitsivat Niinistön puhemieheksi ensimmäistä kertaa. Niinistö oli tuonut jopa aikeensa julki etukäteen. Onko tuo linja mennyt yllättäen liian pitkälle? Tuskinpa vaan. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja samalla kun tavallinen kansa miettii tulevaisuuttaan ja sitä, miten selviäisi seuraavaan palkkapäivään asti, eduskunnan pullasorsat yrittävät kynsin ja hampain pitää kiinni "saavuttamistaan eduista".

Sauli Niinistö on kuitenkin edelleen yksi Suomen suosituimmista poliitikoista, eikä tämä viimeisin ole missään tapauksessa heikentänyt hänen luottamustaan kansan silmissä. Itse asiassa kansa sanoi painavan vastalauseen Niinistön eropuheille, ja tuomitsi raskaasti Saulin vastaisen urputuksen. Niinistö siis otti jälleen kerran erävoiton, ja yhden askeleen kohti seuraavien presidentinvaalien voittoa.

---

Presidentinvaaleista päästäänkin seuraavaan aiheeseen, nimittäin presidentille perustuslain mukaan kuuluvaan valtaan. Se onkin nyt ajankohtaista, kun ministeri Cristoffer Taxellin johtama työryhmä on tuomassa julki mietintöjensä tuloksia. Johtoajatuksena koko hommassa tuntuu olleen alusta lähtien presidentin tannuttaminen seremoniamestariksi, jonka ainoat jäljelle jäävät valtaoikeudet olisivat puhtaasti symbolisia. Kansalle tämä presidentti-instituution alennustilaan saattaminen ja perustuslain hengen romuttaminen on myyty kuitenkin ratkaisuna niinsanottuun "kahden lautasen ongelmaan".

Oikeasti mitään lautasongelmaa ei ole olemassakaan, vaan se on suomalaisen valtamedian ylläpitämä pseudokonflikti, jolla vedotaan kansalaisten aina niin käyttökelpoiseen mitä-meistä-ulkomailla-ajatellaan -vaistoon. Se, kuka meitä EU-kokouksissa edustaa on muutenkin hieman irrelevantti kysymys, koska koko EU-politiikka on suurta teatteria, eikä Suomen edustajalla koskaan noissa kokouksissa tule olemaan mahdollisuutta vaikuttaa yhtään mihinkään. Jos muiden EU-maiden pääministerit haluavat kerääntyä yhteen syömään ja juomaan hyvin ja puhumaan näennäisesti tärkeistä Unionin asioista, liittyköön meidän pääministeri heidän seuraansa. Niissä pöydissä korkeintaan vahvistetaan salaisten työryhmien valmistelemat päätökset, joten onko sillä loppujen lopuksi väliä, kuka meiltä on paikalla?

Poliittinen valta on itsenäisyyden alkuajoista lähtien jaettu Suomessa presidentin, hallituksen ja eduskunnan kesken. Presidentti on näistä toimijoista ainut, joka on ainakin teoriassa puolueista riippumaton. Hallituksen kokoonpano on yleensä suurimpien puolueiden kompromissi, samoin kuin hallitusohjelma. Koska hallituspuolueiden edustajat muodostavat eduskunnassa yksinkertaisen enemmistön, on ryhmäkurin avulla mahdollista käytännössä estää eduskuntaa toteuttamasta tehtäväänsä hallituksen valvojana. Näin ollen presidentti on ainut taho, jota puolueoligarkit eivät kykene mitenkään hallitsemaan. Onkin helppo ymmärtää, miksi nämä elitistit haluavat riisua presidentin kaikesta oikeasta vallasta.

Monesti on ihmetelty, miten Perussuomalaiset voivat vastustaa presidentin vallan karsimista, kun juuri puolueen edeltäjä SMP ja Veikko Vennamo olivat Urho Kekkosen itsevaltaisten elkeiden kiivaita vastustajia. On kuitenkin tehtävä ero presidentin laillisen vallan ja Kekkosen itse itselleen ottaman vallan välillä. Nykyisellä menolla me saamme maahamme täysin laillisen pääministerin viran, jolle valtaa säilytetään enemmän kuin Kekkonen ikinä ehti itselleen haalia! Tätä Perussuomalaiset eivät voi hyväksyä. Jos valta Suomessa todella kuuluu kansalle, tulisi sen jakaantua paljon tasaisemmin kuin puolue-elitistien unelmissa.