Oppositiokysymyksen paikka

Olen puhunut paljon pahaa nykyisestä hallituksesta. On totta, että en todellakaan ole Matti Vanhasen ja Jyrki Kataisen suurimpia ihailijoita, ja että inhoan syvästi heidän hallitustaan, joka on vienyt suomalaiselta politiikalta viimeisetkin uskottavuuden rippeet. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että nykyinen autokraattinen tilanne on osittain myös opposition vikaa. En tiedä, olisiko Matti omakätisesti nostanut itsensä kiistämättömän Suomen kuninkaan asemaan silloinkin, jos oppositiopoliitikot olisivat kyseenalaistaneet hänen ja hallituksen toimia hieman hanakammin. Selvää on kuitenkin, että oppositio on ollut harvinaisen hampaaton mitä tulee hallituksen ja pääministerin edesottamuksiin. Uskon että tämä hampaattomuus on edesauttanut hallituksen kohoamista itsevaltaisiin sfääreihin.

Opposition tehtävä modernissa parlamentarismissa on toimia hallituksen hätäjarruna ja omatuntona. Opposition tulisi kovaan ääneen suitsia hallituksen toimia silloin, kun heidän mielestään hallitus on tekemässä jotain harkitsematonta ja/tai vastuutonta. Opposition tulisi myös kyetä esittämään hallitukselle vaihtoehtoisia toimintatapoja sekä julkituoda hallituspoliitikkojen mahdolliset väärinkäytökset ja virheet. Kaikissa näissä tehtävissään nykyinen oppositio (SDP, Vasemmistoliitto, Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset) on epäonnistunut surkeasta. Tämän seurauksena on päässyt käymään siten, että hallitus on huomannut kykenevänsä harjoittamaan minkälaista sanelupolitiikkaa tahansa, ilman että kukaan panee kunnolla vastaan.

Kun SDP:n puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, en uskonut että minun voisi koskaan tulla ikävä Eero Heinäluomaa. Mutta niin pahaksi on SDP:n, suurimman oppositiopuolueen tilanne onnettoman Jutan käsissä karannut, että en voi olla miettimättä miten Eero tästä ahdingosta selviäisi. Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki on myös ollut yllättävän piittaamaton. Silloin kun tämä nuori, vihainen mies valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi, moni varmaankin odotti että Hallitus ei saisi hetken rauhaa. Toisin on käynyt. SDP:n ja Vasemmistoliiton tulisi ajaa vasemmistolaista, sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa. Nyt kun nykyinen hallitus toteuttaa kenties oikeistolaisinta ohjelmaa mitä Suomessa on ikinä nähty, miksi näiden puolueiden edustajat eivät karju täyttä kurkkua?

Kristillisdemokraateille ja Perussuomalaisille lankeaa myös osasyy tapahtuneesta. Pienillä puolueilla tulisi kaiken järjen mukaan olla varaa pitää ääntä kaikesta, mikä on vähänkin vinossa. Omassa oppositiopolitiikassaan KD ja PS ovat mielestäni tarttuneet liikaa epäolennaisuuksiin. Meteliä pidetään kyllä pienistä asioista, kuten melkein jokaisesta uudesta lakiesityksesta (ja niin pitääkin), mutta missä ovat jyrkät ja kärkevät kannanotot Suomen tulevaisuudesta Vanhasen ja Kataisen käsissä? Minusta tuntuu siltä, että Perussuomalaisten kansanedustajien lausunnot tilanteesta ovat pelkistyneet kyynisiksi vitseiksi, samalla kun todellisen kritiikin esittäminen jätetään kenttäväen (kuten allekirjoittaneen) huoleksi.

Hallituksen luottamuksen kyseenalaistamiseen on modernissa parlamentarismissa kaksi keinoa. Välikysymysmenettely on opposition työkalu, joka teoriassa voi johtaa hallituksen eroon, jos todetaan hallituksen toimineen tietyssä tilanteessa radikaalisti väärin. Hallituskysymys taas on hallituksen itsensä tapa mitata oma luottamuksensa. Hallituksen kaataminen toki vaatii eduskunnan enemmistön, ja nykyisinhän hallitukset ovat enemmistönä eduskunnassa. Mutta mitä työkaluja on olemassa opposition luottamuksen kyseenalaistamiseen? Jos kansa ei voi luottaa enää edes siihen, että oppositio hoitaa omat tehtävänsä? Minun mielestäni nyt olisi oppositiokysymyksen paikka.

Yleistä angstausta

Nojoo, eihän tämä bloggaaminen kesätauon jälkeen lähtenytkään käyntiin aivan niin liukkaasti kuin oli alun perin tarkoitus. Mutta se johtuu vain siitä, että nykyään eletään varsin synkkiä aikoja. Tällä hetkellä on ankeaa olla poliittinen bloggaaja. Sitä voi käyttää aikaansa vaikka minkälaiseen vaahtoamiseen yhteiskunnan epäkohdista, mutta siltikin Matti Vanhanen hiihtelee omassa pienessä "vahvan luottamuksen" valtakunnassaan, EU:n eliitti taistelee voitokkaasti sammuttaakseen Euroopasta viimeisetkin demokratian valonpilkahdukset, tiedotusvälineet mustamaalaavat todellisia isänmaanystäviä, kuten Tsekin presidentti Vaclav Klausia ja kaiken tämän dystopisen järjettömyyden alla vallitsee talouden taantuman alati jatkuva tuhkanharmaa pohjavire.

Jos nykyisestä maailmanmenosta, ja kaikesta siitä mikä siinä on pielessä yrittäisi pienintä yksityiskohtaa myöten merkitä kaiken muistiin, niin luulenpa että koko maailmassa ei olisi tilaa niille kirjoille, jotka täytyisi kirjoittaa. Mutta yritetäänpä raapaista vähän pintaa.

Lissabonin sopimuksena tunnettu pyhäinhäväistys näyttää nyt sitten olevan Euroopan tulevaisuus. Irlantilaisilla ei ollut kanttia sanoa enää toista kertaa "ei", mutta turha heitä on siitä syyttää. EU-eliitillä olisi kyllä riittänyt keinoja pakottaa irlantilaiset lausumaan "kyllä", vaikka sitten verisen korinan seasta. Demokraattisen EU:n kannattajat olivat asettaneet toivonsa Irlantiin ja sen jälkeen Tsekin presidentti Vaclav Klausiin, mutta irlantilaiset alistuivat naurettavassa uusintaäänestyksessä (Mitä demokratiaa on se, että äänestetään samasta asiasta niin kauan, että saadaan haluttu tulos?) ja yhden miehen varaan on turha laskea sitä taakkaa, joka oligarkkien poliittisille vastustajille vastuttamattomasti lankeaa.

Siispä tulevaisuudessa esimerkiksi Suomella on omiin asioihinsa vähemmän valtaa kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltioilla on omiin asioihinsa! Jos ei haluta puhua asioista niiden oikeilla nimillä, niin silloin on vain oletettava että "Euroopan Unioni" tarkoittaa Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä "Euroopan liittovaltiota" tai "Euroopan Yhdysvaltoja". Ajatus siitä, että esimerkiksi suomalaisesta maatalouspolitiikasta päätää tulevaisuudessa joku vaaleilla valitsematon puolalaisista, briteistä, ranskalaisista, saksalaisista ja italialaisista koostuva työryhmä on niin vastenmielinen, että tekisi mieli huutaa ääneen.

Vielä pahempaa on se, miten tavallisia suomalaisia yritetään tiedotusvälineiden taholta huijata kuvittelemaan musta valkoiseksi uutisoimalla päivästä toiseen milloin Paavo Lipposen tai Olli Rehnin, milloin presidentti Martti Ahtisaaren mahdollisuuksista tulla valituksi uuteen EU:n presidentin virkaan. Ilmeisesti nämä päätökset (kuten kaikki muukin päätökset siinä Euroopan kansojen yhteisessä syövässä, joka on EU) tehdään kabineteissa suljettujen ovien takana, joten minä olen aivan väärä henkilö arvioimaan suomalaisten kandidaattien mahdollisuuksia tulla valituiksi. Mutta olisiko minun uskottava, että kaikki on sitten taas hyvin, kunhan Lipposen Paavo, sentään "meidän oma Paavo" on EU:n presidentti? Käsittämätöntä, miten tyhmäksi sitä voikaan media tavallisen ihmisen kuvitella.

Voin kertoa ihan suoraan, että EU:n tuleva presidentti ei parhaimmillaankaan ole muuta kuin "arvojohtaja" ja valtiovierailuiden maskotti, huippukokousillallisten isäntä ja korkeapalkkainen tyhjäntoimittaja kaukaisessa virka-asunnossaan. Vielä paljon todennäköisempää kuitenkin on, että presidentti tulee toimimaan EU-eliitin sätkynukkena, joka konemaisesti legitimoi suurimpien jäsenmaiden vaaleilla valitsemattomien virkamiesten epädemokraattiset päätökset. Ne, jotka odottavat EU:n presidentistä komission ja salaisten työryhmien "vallan vahtikoiraa" ja demokratian eteenpäinviejää, tulevat pettymään karvaasti.

Samaan aikaan täällä kotona Suomessa kukaan ei tunnu enää luottavan poliitikoihin (paitsi Sauli Niinistöön). Vaalirahakohun edetessä kävi selväksi, että jotakuinkin joka ikinen kolmen suuren puolueen kansanedustaja on ottanut vastaan enemmän tai vähemmän hämärää rahaa. Näin on, ne kolme puoluetta jotka maassamme vuorottelevat hallitusvuoroissa, seisovat korviaan myöten korruptiossa. Miten tällainen poliittinen järjestelmä voi säilyttää uskottavuutensa? Matti Vanhanen saattaa kuvitella nauttivansa suurempaa luottamusta kuin kukaan valtionjohtaja koskaan, mutta todellisuuden kanssa näillä kuvitelmilla on hyvin vähän tekemistä.

Suomessa poliittinen kehitys on kuitenkin tuskastuttavan hidasta, pääosin siitä syystä että kansalaisten aktiivinen demokratian toteuttaminen realisoituu ainoastaan kerran neljässä vuodessa. Mitä hätää täysin mädillä poliitikoilla on? Vaalithan ovat vasta 2011, ja siihen mennessä koko tämä sotku on varmasti jo unohdettu. Kansakunnan lyhyt poliittinen muisti tuomitsee suomalaiset elämään ja selviämään näiden umpikierojen, egoististen "politiikan ammattilaisten" kanssa vaaleista toiseen.

Sitä paitsi valtiosääntömme ei nykyisin edes mahdollista pääministerin tai koko hallituksen eroamista kesken kauden. Meidän hallituksellamme on kaikki valta Hangosta Utsjoelle, ja väärinkäytösten edistämiseksi hallituksen erottaminen tapahtuu aina hallituksen itsensä aloitteesta! Sen voin kertoa, että nykypoliitikoista alle kaksi prosenttia luopuisi vapaaehtoisesti tuosta asemasta sen kerran saavutettuaan. Ja Matti Vanhanen & Kumppanit ei tuohon fraktioon kuulu, se on varma.

Mutta kaiken tämän tuiman itseruoskinnan päätteeksi lienee paikallaan todeta, että kaikki on sittenkin ihan okei! Elämä ei ole ollenkaan surkeaa, koska Suomi on maailman paras! Niin että kaikki tämä vaahtoaminen onkin ollut ihan turhaa, hei!

Takaisin sorvin ääreen...

Koska kesälomani bloggaamisesta venyi aivan liian pitkäksi ja koska en saanut pakotettua itseäni tietokoneen ääreen edes siksi aikaa, että olisin kirjoittanut kommenttini kesällä käydyistä eurovaaleista, olen pakotettu kertaamaan kesän tapahtumia jokseenkin ripeällä tahdilla. Ihan lähipäivinä täytyy palata myös viime aikojen tapahtumiin, joista tärkein lienee Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti. Mutta ensin pari sanaa ensimmäisestä puoluekokouksestani.

Minulle puoluekokoukseen osallistuminen tänä vuonna oli varsin helppoa, järjestettiinhän se Seinäjoella jossa itsekin majailin tuohon aikaan. Täytyy ihailla pitkien matkojen takaa saapunutta puolueväkeä, heille kyseessä oli paljon mittavampi vapaa-ajan uhraaminen ja käytännön asioiden järjesteleminen. Itse pystyin jopa käymään pikaisesti kotona syömässä siinä vaiheessa kun puolueen toisesta varapuheenjohtajasta äänestettiin.

Kokemuksena puoluekokous oli varsin opettavainen. Osittain tämä johtui siitä, että kokoussali oli ääriään myöten (ja ylikin) täynnä, ja onnistuin vaivoin löytämään vapaan paikan kahden kokeneen, jo SMP:ssä vaikuttaneen puolueketun välistä. Nämä nimeltä mainitsemattomat herrat suhtautuivat minuun epäilemättä niin kuin pitikin: kuten puoluetoiminnan oppilaaseen. Heiltä sainkin lyhyessä ajassa kiistämättömän hyödyllistä sisäpiirin kokemukseen nojaavaa oppia puoluetoiminnasta.

Muuten puoluekokouksen onnistuneisuudesta voidaan olla monta mieltä. Käytännön järjestelyt oli toki mitoitettu merkittävästi pienemmälle osallistujamäärälle, mikä kieli siitä että järjestävä tahoki oli yllättynyt kokouksen suuresta osallistujamäärästä. Tämähän on periaatteessa hyvä merkki: Puolue kasvaa ja kenttäväki on innokasta osallistumaan. Tiedotusvälineetkin hämmästelivät täyteen ahdettua kokoussalia, mikä mielestäni oli loistava mediavoitto. Oli kuitenkin hieman kiusallista, kun kaikille ei riittänyt istumapaikkoja. Ensi kerralla olemme viisaampia.

Timo Soinin nauttima suosio tuli hyvin esiin kokouksessa. Puheenjohtaja valittiin jatkokaudelle yksimielisesti, ja Timon puheen aikana taidettiin kuulla useammat aplodit kuin Veikko Vennamon puheille koskaan. Omasta mielestäni Soini on tällä hetkellä ainut oikea mies johtamaan tätä puoluetta. Myös varapuheenjohtajisto saa hyväksyntäni, erityisesti tietysti Vesa-Matti Saarakkala, puolueen kolmas varapuheenjohtaja. Tässä vaiheessa täytynee mainita, että luullakseni Vesa-Matti olisi valittu ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi kirkkaasti, mutta hän itse pelisilmää omaavana miehenä kieltäytyi tuosta kunniasta.

Puoluekokouksessa tuli hyväksytyksi myös paljon kiisteltyjä sääntömuutoksia, joiden nojalla mm. puolueen jäsenen tulee olla "hyvämaineinen kansalainen". Käytännössä tämä tarkoittaa kuulemma sitä, että esim. rikoksiin syyllistyvät voitaisiin periaatteessa erottaa puolueesta. Tämä kuulostaa hurjalta, ja toivon tosiaan että tätä pykälää tullaan soveltamaan lähinnä räikeimpiin tapauksiin. Ei siis niin, että jos olet vuonna -82 syyllistynyt lievään rattijuopumukseen niin saat katsella itsellesi uuden puolueen. Vahva uskoni on, että Perussuomalaiset on tästäkin eteenpäin rehellisten, järkevien ja ymmärtävien ihmisten puolue.

---

Eurovaalit menivät taasen Perussuomalaisten kannalta juuri niin kuin moni oli etukäteen aavistellutkin. Soini marssi Brysseliin ennennäkemättömällä äänivyöryllä ja varamieheksi valittiin Sampo Terho. Mielestäni varsin tyydyttävä tulos. Sampon hillittyä olemusta ja järkiperäistä argumentointia olen ihaillut jo pitkän aikaa.

Perussuomalaistet oli mukana myös auttamassa vaaliliiton kautta Euroopan parlamenttiin Kristillisdemokraattien Sari Essayahia. Häntä pidän myös oikein sopivana ihmisenä parlamenttiin, vaikka hän "väärää" puoluetta edustaakin. Yhteistyö on näissä asioissa usein valttia, ja luulenpa että yhteistyötä PS:n ja KD:n välillä tullaan näiden onnistuneiden vaalien jälkeen näkemään vastakin.

Hämmentävintä vaalituloksessa oli kieltämättä kuitenkin vasemmiston täydellinen romahdus. SDP:n ääniharavana toimi politiikassa kokematon Mitro Repo, joka oli herättänyt ennen vaaleja varsinaista kohua kiistelyllään ortodoksisen kirkon kanssa. Vasemmistoliitto taas jäi nuolemaan näppejään.

---

Loppuvuosi tulee olemaan haastava niin kansalle kuin poliitikoillekin. Valtakunnalliset otsikot kertovat taantuman vääjäämättömästä syvenemisestä, työttömyyden kasvusta uusiin ennätyksiin asti, paperiteollisuuden alasajosta Suomessa ja tuloerojen pysäyttämättömästä kasvusta. Kaikki nämä ja lisäksi vielä muut haasteet yhteenlaskettuna tarjoavat kenelle tahansa valtaisan ongelmavyyhden. Valtaisan, mutta ei ratkaisemattoman. Vaaleja on tulossa lisää, ja vaalien välilläkin asioihin on mahdollista vaikuttaa. Valitsemalla Perussuomalaiset valitset ongelmanratkaisijat.

Ehdokkaita valitsemaan!

Nyt on sitten saapunut se päivä, kun kaikki tulevien EU-vaalien ehdokkaat ovat vihdoin selvillä. Ehdokkaita on asetettu kiitettävän runsaasti, puolueet ovat olleet tässä asiassa aktiivisia. Eipä noita listoja toisaalta pitäisi olla hankala täyttääkään, kun täydelle listalle ei mahdu kuin 20 ehdokasta... Mukana on myös käsittääkseni ensimmäistä kertaa eurovaaleissa valitsijayhdistyksen ehdokas, lääkäri-homeopaatti Liisa Sulkakoski.

Sen sijaan Jussi Halla-aho (helsinkiläinen filosofian tohtori, kielitieteilijä, kaupunginvaltuutettu, maahanmuuttokriitikko, blaa-blaa-blaa), jolle tamperelaisen Juha Mäki-Ketelän organisoima valitsijayhdistys myös sai kerättyä tarvittavan määrän kannattajakortteja, yllätti hieman yllättäen jättävänsä nämä vaalit väliin. Jussi siis kieltäytyi kunniasta asettua oman valitsijayhdistyksensä ehdokkaaksi. Jussin perustelut voi jokainen käydä lukemassa hänen omalta kotisivultaan. Mielestäni perustelut ovat varsin asialliset, ja tukevat sitä käsitystä että Halla-aho on todella järkevä ja harkitseva mies, jolle hänen ja hänen kannattajiensa agendan edistyminen on tärkeämpää kuin henkilökohtainen menestys.

Tiedotteessaan Jussi Halla-aho myös ilmoitti äänestävänsä itse Perussuomalaisten Sampo Terhoa, ja kehoitti myös kannattajiaan äänestämään samoin. Sampo on varmasti mielissään saadessaan kampanjalleen näin näkyvän tukijan. Lisäksi se todistaa, että Jussi ei ole katkeroitunut Perussuomalaisia kohtaan samalla tavalla kuin osa hänen kiihkomielisemmistä kannattajistaan.

Mutta olipa valintasi sitten Sampo Terho, Timo Soini, Vesa-Matti Saarakkala (jonka äänestämiseen olen itse päätynyt) tai joku muu, kehotan uhraamaan pienen palan aikaa jonakin päivänä ehdokkaan valitsemiseen. Perussuomalaisten listalla on kymmenen hyvää ja pätevää ehdokasta, toivottavasti löydät heidän joukostaan mieleisesi. Muista äänestää kesän vaaleissa! Nyt tehdään Perussuomalaista ja Peruseurooppalaista historiaa!

Miksi EU ja kansanvalta eivät sovi yhteen?

Euroopan parlamentin vaalit lähestyvät vääjäämättä, ja minä olen ilmeisesti nyt jumittunut kirjoittamaan vain yhdestä aiheesta. Mutta ei se mitään, nämä EU-vaalit tarvitsevat kaiken mahdollisen huomion, jotta EU:n kurssi voidaan vihdoin kääntää demokraatiisempaan suuntaan. Kuten olen aikaisemmin todennut, aion tulevissa Euroopan parlamentin vaaleissa antaa tukeni Perussuomalaisten nuorten puheenjohtajana toimivalle Vesa-Matti Saarakkalalle.

Vesa-Matti on omilla kotisivuillaan kirjoittanut varsin osuvasti siitä, miksi Euroopan Unioni ei voi missään olosuhteissa olla demokratian perusteilla toimiva valtioiden liitto, ja miksi kansanvalta on EU-eliitille niin vastenmielinen käsite. Kansanvaltaisena järjestelmänä EU voisi toimia ainoastaan, jos olisi olemassa jokin yhtenäinen eurooppalainen kansa. Näin ei kuitenkaan ole, joten EU:n toimivuuden kannalta on tärkeää, että Euroopan kansat pystytään päätöksenteossa ohittamaan. Jopa tämän periaatteen pohjalta luoduilla byrokraattisilla elimillä on vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen mistään, joten on suunniteltu Lissabonin sopimus mahdollistamaan harvojen ja (vaaleilla) valitsemattomien totaalisen ylivallan EU:ssa.

EU:n tavoitteet, siis ne tavoitteet joista juhlapuheissa jankutetaan väsymykseen asti, ovat kuulemma Euroopan kansoja lähentäviä ja konflikteja ehkäiseviä. Nämä ovat hienoja tavoitteita, mutta tarpeeksi moni ei ilmeisesti ole tullut ajatelleeksi, että nämä tavoitteet menettävät merkityksensä saman tien, kunhan Euroopan kansat saadaan pakotettua saman katon alle ja liittovaltio saadaan perustettua. Onhan ilmeistä, että Euroopan kansoja ei tarvitse enää lähentää keinotekoisesti, kun kansojen päätäntävalta on luovutettu eliitille. Eikä sisäisiä konflikteja juurikaan synny siinä Euroopassa, jossa vastarinnan väkivaltaisesta tukahduttamisesta vastaa EU:n oma palkka-armeija.

Omasta puolestani voisin sanoa, että minulle kaikista inhottavin piirre EU:ssa on se, miten se suhtautuu omiin kansalaisiinsa. Jos kansa ei ole jostain asiasta "oikeaa" mieltä, kansan mielipiteelle ei anneta mitään arvoa, koska asioista on mahdollista päättää kabineteissakin. Kansalle tai kansan valitsemille edustajilta ollaan Lissabonin sopimuksen kautta viemässä viimeisinkin päätäntävalta omissa asioissaan. Siis mikäli EU:n byrokraatit ja oligarkit eivät armeliaasti luovuta valtaa joissain asioissa jäsenvaltioiden parlamenteille.

Kaiken tämän tueksi voisin kehottaa lukemaan nimimerkki Turjalaisen erinomaisen kirjoituksen aiheesta. Ehkä perversseintä tässä kaikessa on se, että meidän omat poliittiset päättäjät ovat valmiita hyväksymään tämän kaiken, ilman ehtoja.

Perussuomalaiset on Suomen eduskuntapuolueista ainut, joka suhtautuu kriittisesti EU:n liittovaltiokehitykseen, EU:n epädemokraattisiin piirteisiin ja rahamarkkinoiden ylivaltaan unionin sisällä. Tällainen kriittisyys yritetään usein demonisoidan valtaapitävien taholta, ohittamalla kritiikki olankohautuksella ja kerta toisensa jälkeen tutummaksi käyvällä liturgiavastauksella "muutosvastarinnasta" ja "separatismista". No, kriittisiä ääniä ei voi tukahduttaa loputtomasti. Tue siis Perussuomalaisia tulevissa vaaleissa!

---

Perussuomalaiset on avannut uuden EU-vaaliaiheisen nettisivun, jolta löytyy paljon tärkeää ja ajankohtaista tietoa, mitä vaaleihin tulee. Suosittelen tutustumaan osoitteeseen www.peruseuro.fi.

Miten vaaleissa käy?

Jälleen on ehtinyt tapahtua paljon hyvää, pahaa, ja yhdentekevää sen jälkeen kun Perussuomalaiset Sannfinländarna rp. nimesi viimeiset ehdokkaansa kesän EU-vaaleihin. Ilmassa on alkanut leijailla sitä aivan erityistä jännitettä, joka niin erottamattomasti liittyy tulossa oleviin vaaleihin. Mielipidemittauksia on teetetty, niitä on tulkittu ja niiden pohjalta on vedetty johtopäätöksiä, osin varsin pitkälle meneviäkin.

Viimeisimmät gallupit ovat toki lupailleet Perussuomalaisille hyvää, peräti 8,1 prosentin kannatusta. Kannatuksen kasvu näyttää siis jatkuvan edelleen nousujohteisena, kaikesta huolimatta. Ennen kuin vaalipäivään päästään, ehtinee teoreettinen kannatus vielä hilautua muutaman kymmenyksen suuntaan tai toiseen (toivottavasti ylös). Perussuomalaisten kohtalonkysymys onkin, kuinka tarkasti teoreettinen kannatus realisoituu vaalituloksissa. Kannattajat on saatava uurnille asti, on siis onnistuttava siinä missä edellisten EU-vaalien tapauksessa on epäonnistuttu. Tämä tulee kysymään aktiivista vaalityötä kaikilta puolueen aktiiveilta.

Puheenjohtaja Soini on tavoilleen uskollisena asettanut vaalien tavoitteet korkealle: Kymmenen prosentin kannatus ja kaksi meppiä PS/KD-vaaliliitolle, mieluiten tietysti molemmat paikat Perussuomalaisille. Kun Soini itse toimii vaaliveturina, tämä tavoite saattaa olla hieman helpompi saavuttaa. Henkilökohtaisesti toivon, että näissä vaaleissa tapahtuisi sama mikä muutamissa edellisissä vaaleissa: Että yllättyisin jälleen kerran positiivisesti vaalituloksesta. Joka tapauksessa nyt jos koskaan on Perussuomalaisilla ainutlaatuinen tilaisuus saada Euroopan parlamenttiin oma edustaja "palovaroittimeksi", kuten vaalisloganissa sanotaan. Nyt jos koskaan, puoluetoverit!

Vielä ei kuitenkaan ole yhtään ääntä annettu, ja kaikki ehdokkaat ovat toistaiseksi samalla viivalla. Koska minä en ole kovin hyvä ennustamaan vaalien lopputuloksia, tyydyn miettimään mitä tapahtuisi, jos eräät skenaariot toteutuisivat. Käytännössä PS:n ja KD:n vaaliliiton mahdolliset paikkamäärät voivat jakautua neljällä tavalla: Jos vaaliliitto saa kaksi paikkaa, voi niistä mennä yksi kummallekin puolueelle, tai sitten molemmat PS:lle. Jos taas liitto saa vain yhden paikan, se voi mennä kummalle puolueelle vain, kaikki riippuu ykkösehdokkaiden vetovoimasta.

Perussuomalaisten ykkösehdokas on kiistattomasti Timo Soini, joka on ollut valtakunnallinen ääniharava jo parissa vaaleissa. Kristillisten ykkösehdokas taas lienee Sari Essayah. En osaa sanoa, kumpi heistä saa enemmän ääniä. Soini on toki valtakunnallisesti tunnetumpi, mutta toisaalta kristillisten omassa piirissä Essayah saanee leijonanosan puolueen äänipotista. Jos kristillisten kampanja kuitenkin syystä tai toisesta epäonnistuu, on mahdollista, että PS:n "kakkosehdokas" kiriikin Essayahin ohi. Tuossa tilanteessa voitaisiin saavuttaa PS:n kannalta paras mahdollinen lopputulos, kaksi omaa meppiä.

Meidän kannaltamme huonoin vaihtoehto olisi se, jos vaaliliiton ainut läpimenijä olisi Kristillisten ehdokas. Toteutuessaan tämä skenaario olisi ikävä tahra Puolueen vaalihistoriassa ja varmasti osaltaan hidastaisi kannatuksen kasvua. Lisäksi se tarkoittaisi, että joutuisimme pärjäämään jälleen viisi vuotta ilman omaa meppiä, eli ilman Perussuomalaista palovaroitinta Brysselissä. Tämä on varsin uhkaava skenaario, ja sen välttämiseksi olisi kyettävä kääntämään täysin ympäri se trendi, mikä on kuvannut Perussuomalaisten menestystä menneissä EU-vaaleissa.

Jos taas ainut läpimenijä olisi Soini, tarkoittaisi se sitä, että seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä katsottaisiin jakoa jälleen uudestaan: Soini palaisi todennäköisesti Helsinkiin, ja hänen lunastamansa paikka Euroopan parlamentissa olisi vaarassa valua Kristillisille! Jotta voisimme varmistaa, meppimme toimintakauden olevan täydet viisi vuotta, olisi meidän Perussuomalaisten kerättävä kahdelle ehdokkaalle enemmän ääniä kuin kristillisten paras äänisaalis olisi... Kuten sanottu, tämä on vaikeaa ja vaatii Kristillisten kampanjan epäonnistumista ainakin joltain osin.

Siitä pääsemmekin parhaaseen vaihtoehtoon, eli jos onnistuisimme haalimaan sekä kahdelle ehdokkaalle suurimmat äänimäärät, sekä yhteensä listalle tarvittavan kannatuksen, voisimme saada jopa kaksi Perussuomalaista meppiä. Koska toinen näistä olisi todennäköisesti Soini, olisi jälleen mahdollisuus menettää toinen paikoista Kristillisille, mutta ainakin saisimme pitää oman mepin koko viiden vuoden ajan. Ja tällainen voitto olisi myös suuri imagovoitto, rökälevoitot kun ovat helppoja muistaa.

Näistä skenaarioista huomaamme, että Soinin ehdokkuus toisaalta helpottaa vaalitaisteluamme, mutta toisaalta se mutkistaa asioita melkein kohtuuttomasti. Mainittakoon tässä vielä, että en koe Kristillisdemokraatteja mitenkään vastenmielisiksi vaaliliittokumppaneiksi. Olen ollut pahoillani siitä, että heillä ei ole ollut omaa meppiä, enkä luultavasti ottaisi pelkällä pahalla sitäkään, jos he sellaisen näissä vaaleissa saisivat.

---

Jussi Halla-ahon rannalle jättämisen jälkimainingeissa on keskustelunaiheeksi noussut myös maahanmuuttopolitiikka, joka ei perinteisesti ole ollut kovin pinnalla oleva teema EU-vaalien yhteydessä. Sitä on kuitenkin tarpeen käsitellä myös jonkin verran EU-tasolla, koska siellä syntyvät direktiivit, joita jäsenvaltiot parhaaksi katsomallaan tavalla toteuttavat.

Kun Halla-ahon ehdokkuudella vielä spekuloitiin, kutsui RKP muita puolueita allekirjoittamaan rasisminvastaisen julkilausuman, jonka tarkoituksena oli sulkea maahanmuuttokysymykset vaalikeskustelun ulkopuolelle. Timo Soini ei tätä sopimusta allekirjoittanut, koska hänen mielestään sillä pyrittiin vaikuttamaan Perussuomalaisten ehdokasasetteluun. Hän saattoi olla oikeassakin, eräät RKP-vaikuttajat kun olivat tuolloin jo kerinneet julkisesti ilmoittamaan, että jos Soini allekirjoittaa, ei Halla-ahoa voi listalle ottaa.

Soini teki mielestäni viisaan valinnan, sillä uskoakseni jokainen Soinin ja Perussuomalaisten kannattaja on jo saanut selvyyden siihen, että Perussuomalaisissa suhtaudutaan rasismiin yhtä jyrkästi kuin muissakin puolueissa. Olihan puolueemme mukana edellisessäkin vastaavassa sopimuksessa, jonka sisältö on käytännössä sama. Perussuomalaiset voivat kuitenkin nyt puhua vaalikampanjoissaan myös maahanmuutosta kuten ennenkin, ilman kiihkoa ja järkipohjalta, seurauksia ja käytäntöjä arvioiden.

Avoin kirje Timo Soinille

Hyvä Timo,

Olen pitkään kunnioittanut poliittisia kykyjäsi ja ihaillut esiintymistaitojasi. Olen pitänyt perin selvänä sitä, että sinun henkilökohtainen karismasi on vaikuttanut vahvasti Perussuomalaisten kannatuksen jatkuvaan nousuun. Myös oma päätökseni liittyä ensin Perussuomalaisiin Nuoriin ja myöhemmin Puolueeseen syntyi osittain juuri sinun kansantajuisten, johdonmukaisten ja lahjomattomien linjaustesi ansiosta.

Viimeisintä päätöstäsi minun on kuitenkin ollut varsin hankala ymmärtää. En voi käsittää, miksi vahvassa nousussa olevan puolueen puheenjohtaja, eittämättä kyseiselle puolueelle lähes korvaamaton mies haluaa ehdoin tahdoin jättää väliaikaisesti kotimaan politiikan ja lähteä Brysseliin kokeillakseen taitojaan Euroopan parlamentissa. Eikö ole täysin ennenkuulumatonta, että vahvaa luottamusta puolueen jäsenten keskuudessa nauttiva puheenjohtaja päättää jättää jäsenet kotimaassa selviämään ilman puheenjohtajan vahvaa ohjausta?

Unohdetaan hetkeksi Jussi Halla-aho. Sähköpostiisi lienee tulvinut kaikenlaista palautetta Halla-ahon kannattajilta, ja niiden lukeminen tuskin on ollut mieltäylentävää. Minä en kuitenkaan välitä ollenkaan siitä, onko Perussuomalaisten ehdokkaana Jussi Halla-aho vai ei, kunhan listalta löytyy hyvät Perussuomalaiset arvot omaavia, päteviä ehdokkaita. Juuri näin onkin Perussuomalaisten listan tilanne, minulla oli jopa vaikeuksia päättää, valitsisinko ehdokkaakseni kenties Vesa-Matti Saarakkalan, Sampo Terhon vai sittenkin Erkki Havansin. Lista oli jo valmiiksi oikein hyvä ja varmasti sieltä löytyy ehdokas jokaiselle Perussuomalaisia kannattavalle.

Nyt kuitenkin kuulen, että listalla onkin uusi nimi: Puheenjohtaja Timo Soini. Mies joka sai viime presidentinvaaleissa yli satatuhatta ääntä. Selvästi puolueen valovoimaisin ja näkyvin ehdokas. Ykkösehdokas, kuten usein sanotaan. Ääniharava, sanotaan vielä useammin. Jos tarkoituksena on kerätä ääniä listalle, se sinulta kyllä onnistuu. Sitä en epäile hetkeäkään. Samalla vain olet tehnyt itsestäsi huomion keskipisteen ja tehnyt näistäkin vaaleista "Soinin vaalit".

Vielä enemmän minua hämmentää se, että vielä tammikuussa vakuutit, että et ole lähdössä ehdolle näissä vaaleissa. Olkoonkin, että kyse saattoi olla vain reagoinnista siihen median nostamaan meteliin, joka koski vitsailuasi mahdollisesta ehdolle lähtemisestä pelkässä äänten keräämismielessä. Sanoit lisäksi, että EU-vaalit eivät sinua henkilökohtaisesti kiinnosta. Mitä tästä pitäisi ajatella? Vaikka nyt oletkin vakuuttanut ottavasi paikan vastaan, mikäli tulet valituksi, miten tavallinen kansalainen voi tässä enää pysyä kärryillä? Miksi et voi pysyä sivussa, kun kerran olit jo niin luvannut?

Olet myös ilmoittanut pyrkiväsi jatkokaudelle puolueen puheenjohtajana, sekä pyrkiväsi eduskuntaan jälleen vuonna 2011. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että poissaolosi kestäisi kaikeksi onneksi vain noin puolitoista vuotta. Tuona aikana kotimaa jäisi Raimo Vistbackan käsiin. En epäile hänen taitojaan ollenkaan. Mutta miksi järjestää asiat näin, jos tuon poissaolon on tarkoitus kestää vain puolitoista vuotta? Mitä uskot ehtiväsi tuossa ajassa oppimaan? Ehditkö ehkä viisastumaan paljonkin EU:n asioista? Ja näyttääkö EU loppujen lopuksi läheltä yhtään sen erilaisemmalta?

Mainitsit aikaisemmin, että puolueen eurovaaliehdokaslistalle oli jopa tungosta. Tämä tarkoittanee sitä, että voidakseen asettaa sinut ehdolle, puoluehallitus on joutunut tiputtamaan listalta yhden mahdollisesti muuten pätevän ja varteenotettavan ehdokkaan. Entä miltä luulet tämän ratkaisun tuntuvan niistä puoluehallituksen jo nimeämistä ehdokkaista, jotka aikaisemmin olivat kaikki keskenään enemmän tai vähemmän samalla viivalla. Nyt he joutuvat kilpailemaan puolueen mahdollisesti ainoasta EU-parlamenttipaikasta valtakunnallisen ääniharavan ja koko kansan suosikin kanssa. Miten tällainen asetelma motivoi vaalityöhön?

Vaalityö on aina rankkaa ja kuluttavaa, varsinkin eurovaaleissa jotka eivät kansaa perinteisesti kiinnosta juuri ollenkaan. Ymmärrän hyvin, että kun sinä olet ehdokkaana, voimme saada kansan kiinnostumaan paremmin näistä vaaleista ja sillä "vetoavulla" voi vaalityömme hieman helpottua. Mutta onko todella ainut mahdollinen ratkaisu se, että sinä olet itse ehdokkaana? Etkö olisi voinut esiintyä julkisesti puhuen hyvien ehdokkaidemme puolesta? Etkö usko puolueessa asioiden tulevan tehdyksi, ellet tee niitä itse?

Joka tapauksessa toivotan menestystä vaaleissa sinulle ja ennenkaikkea Perussuomalaiselle puolueelle, meidän puolueellemme. Terveisiä myös Vesa-Matti Saarakkalalle, jota aion itse olla tukemassa matkalla Brysseliin.

-Kuopiossa 30. maaliskuuta 2009, Arttu Ojanperä

Vähemmistövaltuutettu vainoaa syyttömiä

Kuka on sanan- ja ilmaisunvapauden ja vihollinen numero yksi Suomessa? Onko se mahdollisesti pääministerimme Matti Vanhanen, jonka mielestä Perussuomalaisten äänestäminen on väärä tapa ilmaista mielipiteitään? Vai onko se sittenkin oikeusministeri Tuija Brax, joka halusi Perussuomalaisten vaalivoiton säikäyttämänä kouluttaa uusia valtuutettuja oikeiden mielipiteiden saralla? Ehkä kuitenkin koko maamme nykyinen hallitus, ketään erottelematta? Ehei, näitäkin tahoja kiihkeämpi sananvapautta vastaan taisteleva uskonsoturi on vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää.

Sehän ei tietenkään riittänyt, että Suurpään mielestä suomen kielen taidottomuus ei saa olla esteenä työsuhteen solmimiselle. Eikä sekään tietysti riittänyt, että Suurpää katsoi velvollisuudekseen puuttua poliisin täysin järkiperäiseen menettelyyn rikollisen ehkäisyssä, väittäen poliisin toimien "rasistisesti". Tällä kertaa Johanna on aloittanut systemaattisen vainon yhtä ihmistä kohtaan. Ja se ihminen ei suinkaan ole Jussi Halla-ahon kaltainen julkisuuden hahmo, vaan täysin tuntematon virkamies Helsingin sosiaalivirastosta, nimeltään Harri Eerikäinen.

Mikä sitten oli Eerikäisen rikos, joka sai Suurpään mukin tulvimaan? Eerikäinen oli lähettänyt henkilökohtaisesta sähköpostiosoitteestaan eteenpäin ketjuviestiä, joka sisälsi nimimerkillä Reino tunnetun bloggaajan kirjoittaman pakinan. Siinä kaikki. Henkilökohtainen sähköpostiviesti, joka oli jollain tapaa päätynyt vähemmistövaltuutetun käsiin, riitti syyksi aloittaa varoitusmenettely Eerikäistä vastaan. Pahimmassa tapauksessa häntä uhkaa irtisanominen.

Kyseisen sähköpostin sisältämän pakinan voi lukea nimimerkki Reinon blogista, ja luettuaan sen voi jokainen päätellä itse, onko tällaisen kirjoituksen eteenpäin välittäminen tarpeeksi raskauttava syy aloittaa Eerikäistä vastaan yhtään mitään toimia, saati sitten irtisanoa häntä. Kyseessä on vain ja ainoastaan Suurpään omien intressien ajaminen, jonka keinona hän käyttää epämiellytävän henkilön "savustamista" ulos julkisesta virasta. On täysin ymmärrettävää, että Eerikäinen aiheuttaa Johannalle yökkäysrefleksin. Onhan hän Perussuomalaisten ja Suomen Sisun jäsen, sekä toimi aktiivisesti Jussi Halla-ahon vaalityöryhmässä viime eduskuntavaalien aikaan.

Jos lukijalle ei ole tähän mennessä vielä selvinnyt homman nimi, niin painoitettakoon vielä, että Eerikäinen ei ole tehnyt mitään laitonta, eikä myöskään mitään sellaista josta hän ansaitsisi ko. varoitusmenettelyn. Suurpään juonena oli ilmeisesti poistaa Eerikäinen virastaan hiljaisesti, ilman suurta huomiota. Mutta Eerikäinen päättikin tehdä asiasta julkisen, käyttäen julkituonnin kanavana Homma-foorumia. Tämän jälkeen tapaus onkin saanut tietyissä piireissä suurta huomiota, ja tapauksesta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. nimimerkki Kullervo Kalervonpoika ja Jiri Keronen. Tämä on erityisen tärkeää, koska vähemmistövaltuutetulle on näytettävä, että hän ei voi poistaa ikäväksi kokemiaan ihmisiä julkisista viroista hiljaisesti, yksi kerrallaan.

Humoristisen, täysin laillisen ja harmittoman pakinan lähettäminen ketjuviestinä eteenpäin omasta henkilökohtaisesta sähköpostilaatikostaan on täysin luvallista ilmaisunvapauden toteuttamista. Ilmaisunvapaus taas on eräs tärkeimmistä ihmisoikeuksista. Loukkaukset sanan- ja ilmaisunvapautta vastaan ovat erityisen vastenmielisiä, kun niiden takana on vähemmistövaltuutetun kaltainen viranomainen. Johanna, sinä olet sananvapauden vihollinen numero yksi Suomessa.

EU-vaalien pelisuunnitelma selkiytyy

Aiemmin kuluneella viikolla Perussuomalaisten puoluehallitus julkisti kaksi uutta ehdokasta puolueen listalle ensi kesän eurovaaleissa. Aiemmin nimettyjen viiden ehdokkaan seuraan liittyivät nyt oikeustieteen professori Erkki Havansi Keravalta sekä filosofian maisteri, mediatutkija Sampo Terho Helsingistä. Jo aikaisemmin julkistettujen viiden nimen kohdalla olin varma siitä, että näihin vaaleihin saadaan aikaiseksi poikkeuksellisen vetovoimainen ja tasokas lista. Nämä kaksi uutta nimeä vain vahvistavat tätä uskoani.

Sampo Terho varsinkin on henkilö, jonka edesottamuksia olen seurannut jo jonkin aikaa mielenkiinnolla, lähinnä hänen omalta nettisivultaan. Sampo omaa erinomaisen kyvyn ilmaista mielipiteensä kärkevästi ja kansanomaisesti, mutta kuitenkin unohtamatta järkiperäisiä argumentteja ja vahvoja perusteluja. Suosittelen lukijoita tutustumaan ainakin hänen nettisivuiltaaan löytyviin vaalien perusteeseihin, ne ovat täyttä timanttia. Erkki Havansi ei ole minulle ennestään tuttu nimi, mutta silmäiltyäni hänen blogiaan uskallan antaa täyden luottamukseni myös hänelle, mikäli hänet valitaan edustamaan Perussuomalaisia Euroopan parlamentissa.

Itsehän olen jo aikaisemmin ilmoittanut tukevani näissä vaaleissa Perussuomalaisten Nuorten Puheenjohtajaa, Vesa-Matti Saarakkalaa. Täytyy myöntää, että Sampo Terho tarjoaa myös houkuttelevan kohteen omalle äänelle. Mutta koska jokaisella äänestäjällä on vain yksi ääni, ja koska Vesa-Matti on osoittanut sekä kykyä että selkärankaa aikaisemmissa toimissaan, aion edelleen pysyä päätöksessäni tukea häntä näissä vaaleissa. Vesa-Matin edesottamuksiin voi tutustua hänen omalla nettisivullaan.

Aikaisemmin oli vähän kummasteltu sitä, aikooko PS nimetä ehdokkaakseen paljon näkyvyyttä maahanmuuttopolitiikan kriitikkona saaneen Jussi Halla-ahon, joka keräsi kunnallisvaaleissa suuren äänisaaliin ja tienasi paikan Helsingin kaupunginvaltuustossa. Toisaalta, miksi nimitystä on viivytelty, jos se kuitenkin on tulossa? Minä en voi puhua puoluehallituksen puolesta, mutta sen vaan sanon, että vielä kolme ehdokasta on nimeämättä. Tilaa saattaa löytyä yhdelle sitoutumattomalle Halla-ahollekin.

Netissä mm. Homma-foorumilla pyörivissä "Halla-aholaisissa" tämä epäselvyys Jussin ehdokkuudesta on aiheuttanut paljon turhanaikaista meteliä ja kyräilyä. Onpa ollut havaittavissa jopa suoranaista katkeruutta Perussuomalaisia ja puheenjohtaja Timo Soinia kohtaan. Joidenkin mielestä Halla-ahon ehdokkuus on Perussuomalaisille elintärkeä, koska niin monet äänestävät PS:ää pelkästään Jussin takia. Tuota jälkimmäistä väitettähän on hankala näyttää toteen muuten kuin vaaleissa. Itse uskallan epäillä sen todenperäisyyttä.

Olipa foorumilla suunniteltu jopa jonkinlaista painostuskampanjaa, jonka seurauksena Halla-ahosta tehtäisiin valitsijayhdistyksen ehdokas, jos PS hänet ohittaa. Se nyt ei ainakaan mielestäni ole järkevää. Halliksella kun ei olisi yksinään pienintäkään mahdollisuutta päästä läpi. Voi olla, että monet PS:n äänestäjistä ovat Halla-aholaisia, mutta toisaalta monet Halla-ahon äänestäjistä lienevät Perussuomalaisia, jotka tuollaisissa tilanteissa valitsevat ehdokkaansa mieluummin puolueen listalta. Perussuomalaisia ei ole myöskään mahdollista kaapata, joten kaikenlainen painostaminen on tuhoontuomittua.

Perussuomalaisten kannatus huiteli viime mittauksissa jossain yhdeksän prosentin tuntumassa. Se on paljon se. Tätä kannatusta on rakennettu työllä ja vaivalla, ja käytännöllisesti katsoen nollasta on noustu nykytilanteeseen. Kaikki tämä reilun kymmenen vuoden aikana. Uskon, että tämä verraten nopeasti rakennettu kannatus tulee realisoitumaan tulevissa vaaleissa ainakin yhtenä Perussuomalaisena meppinä. Luottamukseni ehdokkaisiin on jo nyt kova, mutta on toki mielenkiintoista nähdä, kenelle lankeavat ne jäljellä olevat kolme ehdokaspaikkaa. Käsittääkseni loput ehdokkaat julkistetaan kuukauden loppuun mennessä. Sen jälkeen voidaan aloittaa vaalityö oikein toden teolla. Tällä kertaa Perussuomalaiset menevät Euroopan parlamenttiin!

Hallitus hyväksyi sittenkin tosiasiat

Kuten sanotaan, yksi viisauden määritelmistä on se, että uskaltaa muuttaa kantaansa, kun vain esitetään tarpeeksi hyvät perustelut. Matti Vanhasen hallitus on tänään osoittanut varsin yllättävää viisautta ja harkintakykyä pienen potkimisen jälkeen. Tämän päivän uutisten mukaan Hallitus on todellakin luopunut järjettömästä päämäärästään pidentää työuria pakolla, nostamalla eläkeikää 65:een.

Eikä se loppujen lopuksi paljoa vaatinutkaan, ainoastaan työntekijäjärjestöjen ankaran vastustuksen, opposition järjestämän välikysymysuhan, massiivisen kansalaisvastustuksen nettiadresseineen ja pari kahvipöytäpuhetta lakonuhasta. Näillä keinoilla saatiin siis valtakunnan virallisen jästipään, Vanhas-Masan kelkka kääntymään.

Nyt Vanhanen tietysti paikkailee arvovaltaansa revenneitä mökinmentäviä aukkoja ja koettaa pelastaa itsetunnostaan sen mitä pelastettavissa on. Se hänelle suotakoon. Vanhanen oikoo hallituksen linjaa puhumalla "keskimääräisen työelämästä poistumisiän korotettamisesta kolmella vuodella 59,4:stä vuodesta vuoteen 2025 mennessä." Aivan kuin se olisi hänen oma ajatuksensa. Aivan kuin tätä samaa eivät olisi toitottaneet tähän mennessä oppositiopuolueet ja työntekijäjärjestöt suureen ääneen.

Kuten aikaisemmin on jo todettu, eläkeiän nostamisesta ja muusta samankaltaisesta pakottamisesta ei ole mitään hyötyä, ellei tuota nimenomaista keskimääräistä työelämästä poistumisikää saada samalla nostettua. Tästä seuraa loogisesti, että ensin tulee kinnittää huomiota työssä jaksamiseen ja työkykyyn, ja kun näillä keinoilla kansa saadaan eläköitymään vanhempana, voidaan eläkeikää korjata vastaamaan tätä tilannetta. Työelämän muokkaamisessa pikavoittojen tavoittelu ei ole mahdollista, vaan on pyrittävä kestävään nousujohtoiseen kehitykseen. Tämä on ilmeisesti nyt saatu taottua hallituksenkin kaaliin.

Mutta kaiketi tällä kaikella on hyvätkin seurauksensa. Nyt hallituksella näyttäisi oikeasti olevan tavoitteen tuo työurien pidentäminen, tällä kertaa oikeilla keinoilla. Se on positiivista, enkä ole varma oltaisiinko tähän tilanteeseen päästy, jos Vanhanen ei olisi tuota älytöntä ehdotustaan alunperin julki tuonut. Nyky-yhteiskunnassa vain on niin, että vaarallisen usein tuon kaltaiset älyttömät ehdotukset tulevatkin laeiksi...

Tällä kertaa kansalaiset ja työntekijät onnistuivat mallikkaasti tehtävässään vallan vahtikoirina. Tällaisia tapauksi toivon paljon lisää, että valtaa pitävät eivät pääse liikaa ylpistymään.

Tuleva eläkeläinen avautuu eläkeiästä

Viime päivien kiistatta kuumin puheenaihe on ollut hallituksen aie korottaa yleistä vanhuuseläkeikää nykyisestä 63:sta vuodesta jopa 65:een. Tarkoituksena on tietenkin pitää suomalaiset kauemmin kiinni työn syrjässä, millä oletettavasti korjataan hieman vinoutunuttta huoltosuhdetta, paikataan työvoimapulaa, lisätään verotuloja, helpotetaan valtion velkojien elämää ja ties mitä muuta vielä.

Oppositiopoliitikot ja ay-miehet ja naiset ovat olleet järjestään tyrmistyneitä tästä esityksestä, eivätkä aivan syyttä. Vanhasen hiihtolenkillä syntyneessä ideassa ja sen toteutuksessa on niin paljon mätää, että en oikein tiedä mistä tätä sotkua olisi hyvä lähteä purkamaan.

Ilmeisesti Vanhanen on pääministerinä saavuttanut sellaisen arvovallan, että hän voi hetken mielijohteesta, hiihtolenkillä syntyneen idean perusteella, täysin ilmoitusasiana runnoa henkilökohtaisella sananvallallaan läpi näin suuren uudistuksen jossain hallituksen riihessä, kysymättä mielipiteitä muilta kuin Kataisen Jyrkiltä. Ennen vanhaan tällaiset päätökset tavattiin tehdä kolmikannassa, ja hyvässä yhteistyössä. Nykyinen hallitus on kuitenkin päättänyt haistattaa kolmikannalle pitkät, koska "oli odotettavissa, että ammattiyhdistyksistä ei kuitenkaan tukea löydy." Tämä on kohtalokasta demokratian kannalta.

Hallituksen kaavailemat hyödyt eläkeiän nostosta toimivat kyllä paperilla, mutta käytännössä asia on hieman monimutkaisempi. Jos todella kuvitellaan, että näinä vuosina eläkeikään ehtivät kituuttavat kiltisti töissä samalla kun vuosikymmeniä odotettu eläkeaika karkaa hiljalleen kauemmaksi, niin ehkä olisi syytä miettiä uudestaan. Todennäköisesti suuri osa juuri tällä hetkellä eläkeikää lähestyvistä järjestää itsensä eläkkeelle, ennen kuin tuo nosto tulee kokonaisuudessaan voimaan. Näin hallituksen suunnitelmalla on itse asiassa täysin päinvastainen vaikutus, kuin oli tarkoitus.

Pakottaminen tuntuu muutenkin olevan ainoa motivointikeino, jonka Vanhanen-Katainen-korporaatio osaa. Tällä hetkellä Suomessa keskimääräinen eläköitymisikä on alle nykyisen eläkeiän. Eläköitymisikää ei saada merkittävästi nostettua pakottamalla, jos samalla ei kiinnitetä huomiota työssä jaksamiseen. On aivan sama, mikä se yleinen eläkeikä paperilla on, jos totuus on kuitenkin se että suomalainen ei jaksa työssään siihen asti. Varmasti tässäkin asiassa oltaisiin voitu saavuttaa haluttu tulos, jos oltaisiin kiinnitetty huomiota eläköitymisikään eläkeiän sijasta.

Media odottaa tämän asian tiimoilta kieli pitkällä SAK:n masinoimaa yleislakkoa. Sellaista tuskin tulee, mutta opposition välikysymys on ilmeisesti tulossa. Välikysymys saattaisi purrakin, jos hallituspuolueista löytyisi tarpeeksi selkärankaisia poliitikkoja, jolla olisi kanttia asettua Vanhasen ja Kataisen jyrän eteen. Nykyisessä parlamentarismin tilassa sellaista ihmettä vain ei ikävä kyllä taida tapahtua.

Musiikkikevennys: Faith No More palaa lavoille!

Tällä hetkellä näyttäisi vahvasti siltä, että mahdoton on tapahtumassa. Jos helvetin piti jäätyä, ennen kuin Eagles tekisi paluun, niin tällä hetkellä lämpötila tuonpuoleisessa on varmaankin laskenut alle nollan kelvinin. Nimittäin, tuoreiden uutistietojen mukaan Faith No More, bändi joka aikoinaan laittoi stopin hajoamishuhuille hajoamalla, suunnittelee paluuta keikkalavoille! Yksi 1990-luvun legendaarisimmista rock-yhtyeistä, alternativen uranuurtaja haluaa siis tarjota minullekin vielä mahdollisuuden nähdä tämä elämää suurempi yhtye livenä.

Ilmeisesti voimme luottaa siihen, että FNM nähdään Euroopan-kiertueella tänä vuonna. Tämän on NME.comin mukaan vahvistanut bändin tiedottaja. Tämä on varsinaista mannaa ainakin minulle. Täytyykin laittaa kädet kyynärpäitä myöten ristiin, ja toivoa niin hartaasti kuin vain osaa, että FNM nähtäisiin myös Suomessa asti. Kesäfestivaaleista on ollut ilmeisesti jo puhetta. Minulle kelpaisi mikä tahansa festari Suomessa, mutta paras vaihtoehto olisi tietysti Seinäjoen Provinssirock, koska satun silloin muutenkin olemaan Etelä-Pohjanmaan maisemissa.

Minä ja kaikki muutkin musadiggarit jäämme innolla odottamaan lisätietoja. Ja jos Faith No More ei ole vielä tuttu, suosittelen kahta toimenpidettä: 1. Häpeä! ja 2. Aloita tutustuminen esimerkiksi kappaleesta Midlife Crisis.

Urpilainen tällä kertaa lääkärien kimpussa

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on valinnut varsin omituisen ajan avautua siitä, että osa lääkäreistä tekee kahta työtä. Samaan aikaan kun julkinen sektori kärsii lääkäripulasta, terveyspalvelujen kysyntä kasvaa jatkuvasti ja terveydenhuoltosektori ollessa jotakuinkin ainut ala, jolla ei ole odotettavissa irtisanomisia, päättää Jutta ruveta urputtamaan lääkärien mahdollisuudesta työskennellä sekä julkisella että yksityisellä sektorilla.

Kysymys on siitä, että monet lääkärit työskentelevät osan päivästä julkisella sektorilla esimerkiksi terveyskeskuksessa, ja toisen puolen päivästä (tai illasta) jonkin yksityisen terveydenhuoltoyhtiön palveluksessa. Muunkinlaisia työaikajärjestelyjä lienee käytössä, mutta periaate on sama. Lääkärithän ovat tunnetusti hyväpalkkaisia, joten minun on hyvin vaikea ymmärtää miksi kukaan tekee näin, mutta nyt ei olekaan kysymys minusta. Minä en silti lähtisi tällaista menettelyä suoralta kädeltä kieltämään.

Oikeastihan tämä tilanne ei ole ongelma kenellekään muulle kuin Jutalle. Työnantajille tämä tuntuu sopivan, niin kunnille kuin firmoillekin. Lääkärien kannalta taas työajan järjestely eri työpaikkojen välillä tuo vaihtelua. Ja jos joku haluaa välttämättä tehdä töitä 12 tai 16 tuntia päivässä, tehköön. Kovin terveellistä se ei varmasti ole, mutta miksi sen pitäisi olla laitonta? Minä en ainakaan keksi yhtään syytä, miksi lääkärien pitäisi orjallisesti pysyä yhdessä työpaikassa, kun kerran meillä on pulaakin lääkäreistä.

Varsinaisiin älyttömyyksiin Urpilainen menee yrittäessään havainnollistaa ehdotustaan esimerkillä. "En usko, että hyväksyttäisiin, jos Nokian insinööri menisi illaksi Ericssonin palvelukseen", Urpilainen toteaa. Esimerkki on tietysti vähintäänkin ontuva. Nokia ja Ericsson ovat kilpailevia firmoja, kun taas julkinen ja yksityinen terveydenhuolto eivät niinkään. Samoja palveluja tarjotaan molemmissa, eikä varjeltavia salaisuuksia juuri ole. Parhaassa tapauksessa yksityisen ja julkisen terveydenhuollon yhteistyö toimii sitä jouhevammin, mitä enemmän näitä molemmille töitä tekeviä lääkäreitä on.

Eihän tämä Urpilaisen ehdotus oikeastaan kerro mistään muusta kuin Jutan omasta poliittisen tilannetajun puutteesta. Kuvitteleeko Jutta ehdottamallaan kiellolla luovansa työpaikkoja terveydenhuoltoon, siis alalle joka jo valmiiksi kärsii työvoimapulasta? Mitä järkeä siinä olisi? Tätä on vaikea käsittää jopa demarilogiikalla. Järjen ääntä HS:n jutussa käyttää Suomen lääkäriliiton toiminnanjohtaja Heikki Pälve. Pälve huomauttaa, että Urpilaisen ehdotuksen toteutuessa "lääkärit valitsisivat helposti yksityisen puolen. Jo nyt lääkäripulan kanssa painiva julkinen sektori olisi tällöin entistä suuremmissa vaikeuksissa."

Lääkärin työ on paitsi vastuullista, myös vaativaa. On varsin kohtuullista, että työn mielekkyyttä ja vaihtelevuutta lisätäkseen lääkärin on mahdollista toimia "kahdella sektorilla" jos näin haluaa ja kykenee työnantajien kanssa järjestämään. Itse asiassa on jokaisen veronmaksajan onni, että molemmilla sektorilla toimijoita löytyy. He ovat osaltaan mahdollistamassa julkisten ja yksityisten palvelujen rinnakkaiseloa.

Muuten olen sitä mieltä, ettei terveydenhuoltoalaa vaivaavan työvoimapulan poistamiseen ole olemassa oikoreittejä. Koulutuksen lisääminen on yksi tärkeä tekijä, mutta myös työn houkuttelevuuteen tulisi kiinnittää huomiota.

Katainen vihdoin oikeilla jäljillä

Samaan aikaan, kun eduskunnassa asiallisen keskustelun sijaan itketään ja vaahdotaan uuden ulkomaalaislain tiimoilta, näyttää maahanmuuttokeskustelussa yleisesti kuitenkin tapahtuneen varsin merkittävä muutos. Merkittävä siksi, että nyt jopa hallituspuolue Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on ilmaissut mielipiteensä siitä, miten maahanmuutosta todellakin saa keskutella myös kriittisin äänenpainoin. Tämä on varsin käänteentekevä irtiotto hallituksen aiemmasta linjasta, jota voitiin kuvailla vaikkapa näin: "Maahanmuutto on ehdoton rikkaus ja siitä ei saa sanoa mitään pahaa. Jos joku puhuu pahaa maahanmuutosta, hän on rasisti. Perussuomalaiset eivät ole rasisteja, mutta heitä ei kuitenkaan saa äänestää."

Mielestäni varsin kuvaavaa on se, että tämän uuden linjauksen takana on nimenomaan Jyrki Katainen. Hänen motiiveikseen kun ei välttämättä voida katsoa huolta Perussuomalaisten noususta ja siinä sivussa oman kannatuksen hupenemisesta, onhan Kokoomus galluppien mukaan edelleen valtakunnan suurin puolue. Jos tämän Jyrkin lausunnon olisikin esittänyt pääministeri Vanhanen, oltaisiin se voitu välittömästi tulkita osaksi Keskustalaista imagonpaikkausta, aivan kuten Vanhasen taannoiset NATO-lausunnot.

Mutta olipa Kataisen motiivi mikä hyvänsä, on hienoa havaita hänen vihdoin puhuvan järkeä. Jyrki on aivan oikeassa siinä, että keskustelun estäminen ainoastaan lisää paineita. Maahanmuuton ongelmat ovat kansalaisten nähtävissä joka päivä, mutta tähän asti niistä ei ole saanut juuri ääneen puhua, kun on joutunut pelkäämään rasistiksi leimautumista. Tällainen tilanne on toki kestämätön, ja sen täytyy ennen pitkää purkautua jollain ikävällä tavalla. Tätä Katainenkin arvatenkin tarkoittaa kun hän puhuu "kasvavasta joukosta ihmisiä, jotka puristelevat nyrkkiä taskussaan".

Jos tämän avauksen ja sitä toivon mukaan seuraavan hallituksen uuden linjauksen myötä saadaan keskustelu maahanmuutosta oikeasti toimimaan, voidaan tulevaisuuden ongelmat mahdollisesti ratkaista ennen kuin niitä pääsee syntymäänkään. Juuri tähän tähtää Perussuomalainen maahanmuuttopolitiikka. Se marginaalinen (ikävä kyllä) ilmiö, joka tunnetaan työperäisenä maahanmuuttona on meidänkin ohjelmamme mukaan Suomelle varsinainen voimavara, ja työperäisen maahanmuuton lisäämiseen pitäisikin pyrkiä, etupäässä tietenkin niille aloille, jotka kärsivät työvoimapulasta. Tämän on myös Katainen huomannut.

Meillä on myös osaltamme humaani vastuu kotimaassaan vainotuista ihmisistä, kuten Katainen totesi. Tätä varten on olemassa Geneven sopimuksen mukainen pakolaisstatus ja sen edellyttämät menettelyt. Toisaalta vaikeuksissa olevien ihmisten (jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisia pakolaisia) joukkosiirtäminen länsimaihin on huono tapa auttaa kolmatta maailmaa, koska sillä tavalla emme ikinä pysty ratkaisemaan mitään pysyvästi. Esimerkiksi sotaa käyvien tai sodan jäljiltä raunioituneiden maiden asukkaita tulee auttaa ennen kaikkea heidän kotimaassaan.

Työperäistä ja humanitaarista maahanmuuttoa ei saa sekoittaa keskenään. Työvoimapulamme ei ole ratkaistavissa humanitaarisella maahanmuutolla. Tästä aiheesta on kirjoittanut varsin ansiokkaasti aikaisemmin Jussi Halla-aho, joten tyydyn tässä vaiheessa tarjoamaan linkin (1, 2) hänen teksteihinsä. Kuten olen varmaankin aikaisemmin todennutkin, en ole Halla-ahon kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta hänen lähestymistapansa näiden asioiden kanssa on rationaalisuudessaan vertaansa vailla.

Että näin. Suomalaisessa politiikassa näyttää vallitsevan tällä hetkellä sääntö "Mitä pienet edellä, sitä isot perässä". Ensin Vanhasen Masa äityi komppaamaan Perussuomalaisia siinä mielessä, että uhkasi pitää Suomen ulkona NATO:sta vielä ainakin kymmenen vuotta. Heti perään Kataisen Jyrki osoittaa hyväksyntäänsä Perussuomalaisten retoriikalle, ja penää järkeä maahanmuuttokeskusteluun. Tämä kaikki siksi, että Perussuomalaisten jatkuva nousu aiheuttaa hallituksen päämiehille happamia röyhtäisyjä.

Tuskinpa tällaiset korjausliikkeet pystyvät kuitenkaan Perussuomalaisten nousua taittamaan. Minulle tämä todistaa ainakin yhden asian: Perussuomalainen oppositiopolitiikka toimii! Puhumalla järkeä, vetoamalla kansalaisten tuntoihin ja pysymällä rehellisinä itsellemme ja äänestäjillemme, me voimme pakottaa vallanpitäjät myönnytyksiin. Pienessä puolueessa pelottavinta on juuri se, että se ei aio jäädä pieneksi.

Jyrki J.J. Kasvi pitäisi valita Vihreiden puheenjohtajaksi

Tämän kertainen kirjoitukseni on tarkoitettu lähinnä huomioksi siitä, että myös sellaisessa idealistisessa puolueessa kuin Vihreät on jäljellä täyspäisiä vaikuttajia. Koska en usko, että kovin moni Vihreiden kannattaja lukee tätä blogia, ei tätä avausta voida laskea sekaantumiseksi toisen puolueen sisäisiin asioihin. Perussuomalaisten joukossa on kuitenkin valitettavan paljon heitä, jotka ovat valmiit tuomitsemaan esimerkiksi Jyrkin suoralta kädeltä, ainoastaan siitä syystä että hän on valinnut poliittiseksi viiteryhmäkseen Vihreät. Tämä on kuitenkin epäreilu tuomio. Aion nimittäin osoittaa, että Jyrki J.J. Kasvi on varsin varteenotettava poliittinen kyky ja sitä paitsi omaa joitakin suhteellisen fiksuja mielipiteitä.

Hämmentävintä Jyrki J.J. Kasvin persoonassa on kieltämättä se, että ainakaan minä en keksi kovin monta hyvää syytä sille, miksi Jyrki kuuluu juuri Vihreisiin. Onhan hänellä toki oma painava sanansa sanottavana ympäristönsuojelusta ja ilmastonmuutoksesta, mutta niin tuntuu nykyään olevan kaikilla. Jos olen hänen puheistaan oikein ymmärtänyt, Kasvi jotenkin ajautui Vihreisiin.

Miksi minä sitten pidän häntä epätyypillisenä Vihreänä? No, hän on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja tekniikan tohtori. Varsin "epävihreä" sivistys, siis. Häntä voisi luonnehtia jopa tyypilliseksi nörtiksi, mutta ilman sosiaalista uusavuttomuutta. Koulutuksensa myötä hänellä on myös äärimmäisen realistinen kuva sähköisistä viestimistä ja niiden mahdollisista sovelluksista. Hän on laillisuusmies ja kontrolliyhteiskunnan vastustaja. Ehkäpä silmiinpistävin piirre, joka erottaa Jyrkin lopullisesti edukseen muista Vihreistä, on hänen terävä "maalaisjärkensä". Jyrkillä on selvä kuva siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, siksi en ole koskaan saanut häntä kiinni vaatimassa mahdottomia.

Jos nyt joku ei vieläkään ole vakuuttunut, kehotan lukemaan Jyrkin blogia. Esimerkiksi hänen mielipiteensä viime aikojen kuumimmasta poliittisesta puheenaiheesta, Lex Nokiasta, ovat varsin viiltävää tekstiä. Jyrki on elämänsä aikana tehnyt ilmeisesti niin paljon toimittajan ja kolumnistin hommia, että hän osaa muotoilla sanomisensa ytimekkääseen ja nasevaan muotoon, unohtamatta tietenkään tukevia perusteluja. Juuri tällaista poliitikon ulosannin tuleekin olla.

Siitä pääsemmekin otsikon ilmoittamaan asiaan. Mielestäni Jyrki J.J. Kasvi on paras vaihtoehto Vihreiden puheenjohtajaksi. Tähän mennessä ainut kisaan ilmoittautunut taitaa olla Anni Sinnemäki. Minä en haluaisi nähdä Annia Vihreiden johdossa kahdesta syystä. Ensinnäkin, Annin poliittiset agendat ovat paljon idealistisemmat ja enemmän irrallaan todellisuudesta kuin Jyrkillä. Toiseksi, Annin ulosanti on surkeaa. Hänen äänensä on vain sellainen, että sen kuunteleminen ärsyttää. Hänen johdollaan Vihreät tuskin tulisi etenemään kovin valtavasti. Toisaalta Jyrkin valitseminen toisi Vihreille ennennäkemättömän määrän poliittista uskottavuutta. Silloin koko kansa huomaisi, että kaikki Vihreät eivät olekaan "ituhippejä ja kettutyttöjä".

Loppuun voisi vielä liittää vastuuvapauslausekkeen: Olen käyttänyt tämän puheenvuoron vain ja ainoastaan antaakseni hieman julkista arvostusta poliitikolle, jota ihailen vaikka olenkin monissa asioissa hänen kanssaan eri mieltä. Tätä puheenvuoroa ei pidä tulkita tuen osoituksena Vihreille, sillä heidän politiikkansa sopii huonosti yhteen Perussuomalaisen politiikan kanssa. Loppujen lopuksi minulle on aivan samantekevää, kuka Vihreitä johtaa.

Suvi Lindén omassa elementissään

Lex Nokiasta on jo taidettu sanoa kaikki oleellinen, mutta uusia epäolennaisuuksia ja suoranaisia absurdiuksia putkahtelee edelleen pintaan. Tästä hyvänä esimerkkinä mainittakoon viestintäministeri Suvi Lindénin käsittämätön kommentti, jonka innoitti ilmeisesti eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtaja Heidi Hautalan (vihr.) vaatimus Lex Nokian jäädyttämisestä toistaiseksi. Hautala kuunteli tässä asiassa keskusrikospoliisia, joka oli älähtänyt siitä että Lex Nokian myötä julkisyhteisöt saisivat suuremmat valtuudet kuin poliisi (tämä on yksi varsin painava Lex Nokiaa vastustava argumentti, jota ei tähän asti ole eduskunnassa huomioitu).

Suvi Lindén oli kuitenkin sitä mieltä, että lain jäädyttämiselle ei ole olemassa perusteita, koska mahdolliset puutteet poliisin valtuuksissa selvitetään, kun pakkokeinolakia uudistetaan maaliskuussa. Niinikään Lindén intoutuu kommentoimaan valtuuksia, joita työnantajilla jo nykyisin on tietoturvallisuuden hallinnassa. Lindénin mukaan "Yritys voi vaatia työntekijäänsä vaikka riisumaan alasti, kun tämä lähtee työpaikalta." Tämä väite on epätosi, ja osoittaa Lindénin olevan täysin pihalla omasta tehtävästään. Mutta siinähän ei ole mitään uutta.

Jos Suomen kansan poliittinen muisti olisi yhtään pidemi, niin kansa varmasti muistaisi miten nolosti Suvi Lindén joutui eroamaan kulttuuriministerin virastaan Lipposen toisessa hallituksessa, kesällä 2002. Se saattaisi jopa muistaa, miten hanakasti Lindén tuki internet-sensuuria viime vuonna, ja miten tuhannet vaativat hänen eroaan. Se ehkäpä muistaisi jopa, miten käsittämättömiä lausuntoja Lindén on kerta toisensa jälkeen päästellyt milloin mistäkin asiasta, miten hän on ollut täysin ulkona omien tehtäviensä hoidosta ja miten väärin hän on aina tulkinnut itseensä kohdistuneen kritiikin. Mistä meitä rangaistaan sillä, että joudumme sietämään Suvi Lindéniä Oulun kaupunginvaltuustossa, eduskunnassa ja jo toista kertaa hallituksessakin?

Ei ole mikään ihme, että Lex Nokiaa ollaan runttaamassa läpi eduskunnassa, vaikka tasan tarkkaan kaikki asiantuntijat ja oikeusoppineet unohtamatta myöskään KRP:tä ja kansalaisjärjestö EFFI ry:tä ovat olleet sitä vastaan. Hallituksen kortit ovat sellaisten ihmisten käsissä, joilta voi odottaa ihan mitä vain.

Puolustusvoimat ja taantuma

Miten talouden taantuma tai lama, kuten jotkut sitä kutsuvat, vaikuttaa Suomen puolustusvoimiin? Heijastuvatko nämä vaikutukset suoraan tai välillisesti Suomen sotilaalliseen puolustautumiskykyyn? Näitä kysymyksiä on viime päivinä pähkäilty eduskunnassa, kun siellä käsiteltiin uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Tämä hallituksen selvitys lupaa korotuksia puolustusmäärärahoihin inflaation mukaisten korjausten lisäksi siten, että määrärahoihin tulisi kahden prosenti vuotuiset korotukset vuodesta 2011 alkaen. Tämä tietää suurta rahamäärää, ja sellaisena se on omiaan herämään kiivasta keskustelua eduskunnassakin.

Oppositiopuolueista odotetusti vasemmistopuolueet eivät voi hyväksyä hallituksen esitystä määrärahojen korotuksesta. Heitä on ryhtynyt tukemaan hallituspuolue Vihreät, joka aikaisemmin oli vielä hyväksymässä selontekoa hallituksessa. Myös maanpuolustusasioihin yleensä positiivisesti suhtautuvat Perussuomalaiset ovat esittäneet kriittisiä näkökulmia. Varsin yleinen argumentti on, että nykyisen kaltaisessa talouden tilanteessa on yhteiskunnan menot priorisoitava ihan toisin, puolustusmäärärahojen korotus yli inflaation on kestämätöntä kun valtio joutuu muutenkin ottamaan miljardikaupalla velkaa, ja niin edelleen.

Meidän Perussuomalaisten on tässä tilanteessa varsin ymmärrettävästi hankalaa löytää mitään yksiselitteisen hyvää kantaa tähän asiaan. Toisaalta asevelvollisuus on meille tärkeä asia ja katsomme sen säilyttämisen olevan hyvä suomalainen arvovalinta. Myös NATO-jäsenyyden hivuttaminen osaksi puolustusratkaisuamme pelätään. Toisaalta halveksumme "tuhlaamista" valtiotasolla, ja suurten rahamäärien käyttämistä näennäisesti tuottamattomaan toimintaan, varsinkin talouden kriisiaikana.

Puolustusministeri Jyri Häkämies ehti jo pelotella, että määrärahojen korotuksen hylkääminen johtaa jonkun varuskunnan sulkemiseen vuonna 2012 ja sitä kautta yleisen asevelvollisuuden romuttamiseen, ehkä jo vuonna 2015. Häkämiehen uhkailuissa saattaa hyvinkin olla perää. Onhan PV kituuttanut aivan liian pienellä budjetilla jo vuosia, itse asiassa niin kauan että amiraali Kaskealakin ehti useasti ehdottaa reservin pienentämistä. Häkämiehen mainitsemat seuraukset olisivat Perussuomalaisen puolustuspolitiikan kannalta katastrofi. Me emme halua tukea politiikkaa, joka johtaa oman puolustuksen romuttamiseen ja sotilaalliseen liittoutumiseen.

Puolustus on yksi niistä asioista, joiden kanssa on yleensä parempi katsoa kuin katua. Tässä tapauksessa pelissä on paljon, ja riskien torjunta tällä saralla on tärkeämpää kuin perusvasemmistolainen kaikkeen sotilaalliseen liittyvän halveksunta. Kerran menetettyä itsenäistä puolustusratkaisua emme tule saamaan koskaan takaisin. Siispä nyt on toimittava ongelman edellyttämällä tavalla, vaikka se saattaakin hetken kirpaista. Puolustusvoimat ei saa unohtua lamankaan aikana.

Pelisuunnitelma eurovaaleihin

Viime viikolla saatiin viimeinkin vähän vihiä siitä, minkälaisilla korteilla Perussuomalaiset aikovat ensi kesän eurovaaleissa pelata. Kun aiemmin puhuttiin siitä, että PS asettaisi itse täyden listan eli 20 ehdokasta, päädyttiinkin nyt vaaliliittoon Kristillisdemokraattien kanssa, jossa molemmat puolueet asettavat 10 ehdokasta. Vaaliliitto on puhtaasti tekninen, josta molemmat osapuolet voivat realistisesti hyötyä. Lisäksi se vaikeuttaa olennaisesti RKP:n mahdollisuuksia saada tällä kertaa omaa ehdokastaan läpi. Vasemmistoliittoon luultavasti pätee sama.

Perussuomalaiset julkaisi tässä yhteydessä puolet eli viisi ehdokasnimitystään. Listalla on jo nyt oikein vakuuttavia nimiä, ja lisää on varmasti keväällä luvassa. Nyt nimettyjä ehdokkaita ovat viihdetaiteilija Kike Elomaa, filosofian tohtori Lauri Heikkilä, filosofian maisteri ja puolueen varapuheenjohtaja Pirkko Mattila, Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtaja ja kansanedustaja Soinin avustaja Vesa-Matti Saarakkala ja kansanedustaja Pertti Virtanen. Puheenjohtaja Soini ei siis aio toteuttaa ilmeisesti hieman huumorilla hahmoteltua sunnitelmaansa lähteä itse ääniharavaksi vaaleihin, ja hyvä niin. Virtanenkin vakuutti kyllä ottavansa paikan varmasti vastaan, jos ääniä tarpeeksi tulee.

Listalta puuttuu vielä pari odotettua nimeä, joista spekuloiduin on varmasti helsinkiläinen filosofian tohtori ja kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho. YLE:n uutisetkin yltyi taannoin arvailemaan, että Perussuomalaisille helpoin tapa päästä eroon "kiusallisesta rotutohtorista" olisi lähettää hänet Brysseliin. Tämä lausunto on mielestäni YLE:n uutisissa esitettynä törkeä, ja Jussi on kuulemani mukaan ryhtynytkin toimenpiteisiin sen johdosta.

Halla-aho on muutenkin saanut viime aikoina osakseen epäilyttävän paljon median huomiota. Tuon huomion tarkoitus on kuitenkin ollut etupäässä mustamaalaus, minkä osoitti varsin hyvin mm. taannoinen Pressiklubi-ohjelma, jossa Halla-aho oli vieraana. Ohjelma vastasi varsin kattavasti omaan kysymykseensä "Eikö maahanmuutosta voida keskustella asiallisesti?" Ei ilmeisesti voida, ainakaan YLE:ssä. Se nimenomainen "keskustelu" oli niin tuskallista henkilöön käymistä, panettelua, älyllistä epärehellisyyttä ja suoranaisia valheita, että hävettää vähän itseäkin. Parhaat palat voit katsoa tästä videosta.

Mutta takaisin eurovaaleihin. En tällä kertaa sattuneesta syystä ole itse ehdolla, joten minun on valittava joku Perussuomalaisten nimeämistä ehdokkaista. Tehtävä ei ole ollenkaan vaikea. Minun ehdokkaani Euroopan parlamenttiin on ilman muuta Vesa-Matti Saarakkala. Hän on ikäisekseen varsin varteenotettava poliittinen lahjakkuus, jolta ei varmasti mene sormi suuhun vaativassakaan asemassa. Lisäksi hän on Timo Soinin avustajana toimiessaan saanut arvokasta kokemusta myös eduskuntatyöstä. Hän on toiminut pitkään Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajana, joten hän tuntee myös järjestötyön salat. Ja mikä parasta, hän on perussuomalainen mies sanojen varsinaisessa merkityksessä, kotoisin Kurikasta, Etelä-Pohjanmaalta.

Annan siis täyden tukeni Vesa-Matille, ja aion käyttää vastaisuudessakin palstatilaa tästä blogistani hänen vaalityönsä tukemiseen. Voitte varautua siihen.

Totaalikieltäytyjän turvapaikka

Eilen tiedotusvälineet tiesivät kertoa, että taas yksi suomalainen totaalikieltäytyjä on hakenut turvapaikka Belgiasta. HS:n mukaan kyseessä on 21-vuotias jyväskyläläinen Tuukka Masalin. Hänelle langetettiin elokuussa vankeusrangaistus, jonka piti alkaa tammikuussa. Masalin kuitenkin hyppäsi Belgian koneeseen ja on nyt Suomen viranomaisten tavoittamattomissa.

Masalinin nuoren miehen idealismi on siivittänyt hänet aika moiselle karkumatkalle. Belgiasta käsin hän sitten ihmettelee, että "eikö Suomen kaltaisessa demokraattisessa hyvinvointiyhteiskunnassa saa sanoa 'ei' joutumatta vankilaan." Hyvä kysymys, johon vastaus on tietenkin varsin yksiselitteinen: Ei saa. Itse asiassa en tiedä yhtäkään maata, jossa lakien noudattamiselle ei saisi sanoa ei joutumatta vankilaan. Jos lakia ei noudata, siitä seuraa rangaistus. Mielestäni tämä on yksi oikeusvaltion keskeisiä piirteitä.

Siitä, onko Suomen puolustus järjestetty nykyisin järkevästi, voidaan olla monta mieltä. Tilanne on kuitenkin se, että laki asevelvollisuudesta on aivan yhtä kansalaisia velvoittava kuin muutkin lait. Tällä hetkellä Suomen puolustus on järjestetty asevelvollisuuden kautta. On myös hyvä huomioida, että Suomen järjestelmässä ketään ei pakoteta tappamaan. Aseeton armeijapalvelus ja siviilipalvelus ovat varteenotettavia vaihtoehtoja, vaikka niiden pidemmällä kestolla pyritäänkin takaamaan aseellisen palveluksen etulyöntiasema.

Kun meidän yhteiskunnassamme järjestystä täytyy pitää yllä ja rajoja täytyy kriisitilanteissa puolustaa, on mielestäni varsin anteliasta valtiovallalta tarjota kolme vaihtoehtoa jokaiselle miehelle, joka todetaan palvelukseen kelvolliseksi. Venäjällä esimerkiksi ei ole toivoakaan päästä siviilipalvelukseen, se tosin ei ole oikeusvaltio samassa mielessä kuin Suomi.

Pienelle kansalle, jonka rajat ovat kuitenkin pitkät, asevelvollisuusarmeija on elintärkeä. Se on kustannustehokas tapa tuottaa tarpeeksi suuri reservi, joka kykenee suoriutumaan maanpuolustuksen kolmesta pääulottuvuudesta: Ensiksi konfliktien ennaltaehkäisy pelotevaikutuksella, tämän pettäsessä hyökkääjän torjuminen aseellisesti rajaseuduilla, käyttäen konventionaalisia sodankäyntikeinoja ja viimeisenä vaihtoehtona miehittäjän pakottaminen poistumaan maasta käyttäen epäkonventionaalisia sodankäyntikeinoja. Varsinkin tuo kolmas ulottuvuus vaatii suuren reservin sodankäyntitaitoista kansaa.

Asevelvollisuus voitaisiin rinnastaa veronmaksuun tai muuhun kaikkia kansalaisia automaattisesti koskevaan velvollisuuteen. Koska yhteiskunta kollektiivisesti tarjoaa niin paljon jäsenilleen, on mielestäni varsin oikeutettua myös vaatia kansalaisilta joitain palveluksia yhteiskunnalle. Muuten meidän valtiomallimme ei toimi. Hyvinvointiyhteiskunnassa luottamus on tärkeää. Jokainen totaalikieltäytyjä, talonvaltaaja, anarkisti nakertaa tätä luottamusta, ja tuottaa siten hallaa myös lainkuuliaisille kansalaisille.

Pohdintaa talouskriisistä

Viime vuodesta lähtien uutisia on hallinnut ja dominoinut yksi aihe: kansainvälinen talouskriisi. Yleisesti tunnutaan olevan sitä mieltä, että tämä nykyinen kriisi lähti liikkeelle rahoitusmarkkinoille syntyneestä luottamuspulasta Yhdysvalloissa, syöksi Yhdysvaltojen talouden syvään kriisiin yhdessä pitkään alijäämäisinä pysytelleiden budjettien kanssa, levisi viennin tyrehtymisen kautta ulkomaille ja aiheutti maailmanlaajuisen talouden taantuman, jonka vaikutukset ovat vaihtelevia eri maissa ja jonka kestosta kukaan ei osaa esittää juuri minkäänlaista arviota. Näin se kai osapuilleen meni.

Aina vain synkemmiksi muuttuneet ennusteet ovat syöneet talouden luottamusta Suomessakin ennätyksellisen nopeasti. Poskettoman positiivisista lausunnoistaan ("Taantuma ei koske Suomea") vauhdilla pakittanut valtionvarainministerimme Jyrki Katainenkin on nyttemmin myöntänyt, että Suomen taloutta ei pelasta enää mikään. Ei se Jyrki-boy nyt varsinaisesti niin sanonut, mutta kyllä tyhmäkin ymmärtää että ylivelkaantumisesta seuraa vaikeuksia pitkälle ajalle. Kipeää tuo velkaantuminen tekee erityisesti siksi, että edellisen laman laskujen maksaminen oli vielä pahasti kesken.

Globaali markkinatalous on paradoksaalisesti varsin hauras ja haavoittuva järjestelmä. Pienistä puroista kasvaa virta ennennäkemättömän nopeasti. Koko maailman markkinat huutavat hoosiannaa suhteellisen pienen joukon ahneuden ja harkitsemattomuuden vuoksi. Tämä on uuden maailman ilmiö, joka ikävä kyllä on tullut jäädäkseen. Talouden sääntelyyn ei varmasti ole palaamista, siinä määrin markkinoiden ehdoilla nyky-yhteiskunnat toimivat. Toisaalta perusveronmaksaja on velvollinen pelastamaan pankit, jotka on vaikeuksiin vienyt vain ja ainoastaan talousväen nopeiden voittojen tavoittelu.

Kipeimmin tämä taantuma iskee tietysti suurissa kansainvälisissä yrityksissä työskenteleviin suomalaisiin. Heidän työpaikkansa ovat uhattuna, kukaan ei ole turvassa. Tammikuun aikana lähes joka päivä on kerrottu uusista yt-neuvotteluista Suomessa. Vientiyritykset taistelevat viennin supistumisen ja tuotannon uudelleenmitoittamisen kanssa. Toisaalta valoa risukasassa näyttävät pienet ja keskisuuret yritykset. Kun tuotteiden kysyntä on pääosin kotimaista, ei ulkomaiden tilanne vaikuta läheskään samalla tavalla ja vaikutukset työvoimaan ovat huomattavasti pienemmät. Näillä firmoilla siis on vielä toivoa, toisin kuin viime laman aikana, jolloin lakaistiin jalat alta elinkelpoisiltakin yrityksiltä.

Minä ja kaikki muutkin varmasti toivovat, että tämä taantuma jäisi mahdollisimman lyhyeksi, ja kasvu alkaisi uudelleen jo ensi vuonna tai sitä seuraavana vuonna. Uutisten trendi kuitenkin lupailee jotain ihan muuta. Pessimistisimmät arviot puhuvat kymmenistä vuosista. Kysymys kuuluu, minkälainen maailma ja suomalainen yhteiskunta on taantuman jälkeen? Mistä kaikesta joudumme luopumaan? Onko pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli leikkauslistalla? Kuinka suureksi työttömyys voi kasvaa? Entä inflaatio? Näihin kysymyksiin tulemme saamaan vastaukset tulevina vuosina. Toivon tosissani, että vastaukset eivät ole liian tuskallisia.

Urheilukevennys jälleen

Viime viikonloppuna tein varsin merkittävän havainnon. Ei ole mitenkään merkityksetöntä huomata, että vielä kahdenkymmenenkahden kypsässä iässäkin sitä kykenee innostumaan uusista asioista. Tässä kyseisessä tapauksessa tuohon kiihkeään maniaan minut siivitti yleisesti taitoluistelu, tuo minulle ennestään varsin tuntematon lajien keisarinna ja erikseen tämän lajin Helsingissä järjestetys EM-kisat. Vähän sattuman kaupalla satuin juuttumaan television eteen lauantaina juuri kun kisattiin suomalaisittain jännittävimmässä lajissa, naisten vapaaohjelmassa.

Tiesin etukäteen mukana olevan kolme suomalaista, joten silkasta mielenkiinnosta ja myös syystä että televisiosta ei juuri sillä hetkellä tullut mitään parempaakaan, päätin katsoa mitä ohjelmassa seuraa. Täytyy tunnustaa, että olin hetkessä myyty. Taitoluistelun täytyy olla juuri niin vaikeaa kuin miltä se näyttääkin, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, ja lisäksi puhtaan estetiikan kannalta ajateltuna piruetit ja lutzit sun muut ovat henkeäsalpaavan kaunista katseltavaa (enkä nyt puhu pelkästään urheilijoiden ulkoisesta olemuksesta, köh köh).

Tietysti tässä vaiheessa näistä kisoista on sanottu jo melkein kaikki mahdollinen. Laura Lepistön 110 ja risat saivat minut huutamaan järjettömänä, mutta Susanna Pöykiön kolmatta sijaa osasin jo odottaa. Kiira Korven viides sija kruunasi kisan ja Maamme-laulun kuunteleminen palkintojenjaossa tuntui aivan yhtä hienolta kuin aina. Suomalaismenestys näissä kisoissa oli jotain aivan mahtavaa, juuri tällaista toivotaan jokaisen urheilulajin harrastajien ja katsojien keskuudessa tapahtuvaksi omilla areenoilla.

Ai niin, mieleenpainuvin hetki tässä kilpailussa, hetki joka hyppyytti sydäntäni pari kertaa tyhjäkäynnillä, oli tietysti Kiira Korven kaatuminen, raju laitaa vasten törmääminen, esityksen keskeyttäminen, itsensä kokoaminen ja lopulta ohjelman loppuun vieminen aluksi hieman hapuillen mutta sitten - yleisön raivokkaasti tukiessa ja itsevarmuuden selvästi palautuessa - varsin mallikkaasti. Kiira osoitti aivan valtavaa suomalaista sisua nostaessaan sijoitustaan vielä lyhytohjelman jälkeen kaksi pykälää, vaikka vapaaohjelma alkoikin pahimmalla mahdollisella tavalla. Joku heikompi kilpasisko olisi voinut luovuttaakin, se laitaan törmääminen nimittäin aivan selvästi sattui.

Mutta mitäpä tässä sen enempää jaarittelemaan. Uskallan haastaa kaikki pahimmatkin äijänköriläät tutustumaan taitoluisteluun. Itse en ainakaan millään malttaisi odottaa MM-kisoja...

Tämänhän Stubbista jo tiesimmekin

Viime vuonna kun europarlamentaarikko Alexander Stubb (kok.) korvasi Ilkka Kanervan (kok.) Suomen ulkoministerinä, häntä tentattiin ensi alkuun ankarasti mm. Suomen Nato-kannasta. Erittäin innokkaana Naton kannattajana tunnettu Stubb joutui silloin hieman toppuuttelemaan toimittajia, ja vakuutti hänen seuraavan myös Nato-asiassa hallituksen linjaa. Hallituksen linjaanhan sisältyy tämä kuuluisa Nato-optio, jonka tarkoituksena on kiemurrella irti kaikista kannanotoista puoleen tai toiseen. Suomi toimii ahkerasti Naton rauhankumppanina, mutta ei "toistaiseksi" aio hakea täysjäseneksi.

Tänään ilmestyneessä Dagens Nyheter-lehden haastattelussa Stubb jälleen kerran vakuuttaa jämähtäneen Nato-politiikan jatkuvan - ainakin vuoteen 2011. Vaikuttaa siis siltä, että Stubb tässä vain jälleen kerran tasapainoilee kansalaisten kielteisen Nato-kannan ja toisaalta oman Nato-kiimansa välillä. Koska tapanani kuitenkin on kaivella tällaisista näennäisen mitäänsanomattomista lausunnoista mahdollisia kätkettyjä merkityksiä, olen pakotettu tarttumaan tuohon vuosilukuun 2011.

Äkkiseltään Stubbin määrittelemän takarajan asian uudelleenharkinnalle voisi tulkita johtuvan yksinomaan vuonna 2011 suoritettavista eduskuntavaaleista. Ja näinhän asia varmasti onkin. Muodostettavan uuden hallituksen Nato-kanta ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla sen liittymismyönteisempi kuin nykyisenkään hallituksen kanta. Näihin vaaleihin on kuitenkin kaksi vuotta aikaa, ja sinä aikana ehtii tapahtua paljon. Kuten aiemmin on todettu, tällä hetkellä lähes koko kansa uskoo seuraavan pääministerin tulevan Kokoomuksesta. On selvää, että näin uskovat myös useimmat Kookoomuspoliitikot, Stubb mukaanlukien. Voi jopa olla, että hän puoliksi salaa toivoo myös seuraavan presidentin olevan Kokoomuksesta.

Jäsenyyden hakemisen ehdoista ulkoministeri mainitsee, että presidentin ja hallituksen tulisi olla asiasta samaa mieltä. Tämä ehto saattaa hyvinkin toteutua, jos kokoomus valtaa seuraavien eduskunta- ja presidentinvaalien jälkeen sekä pääministerin että presidentin pestit. Tuossa tilanteessa ei jäsenyyden hakeminen olisi enää kiinni kuin yhdestä äänestyksestä eduskunnassa. Jos hallitusohjelmassa oltaisiin liittoutumisesta päätetty, ei eduskuntakaan voisi nykyparlamentarismissa torpata Kokoomusvetoisen hallituksen aikeita. Kansalta ei välttämättä tarvitsisi kysyä mitään.

Kansalaismielipide on muutenkin tässä asiassa vähän kuuma peruna. Presidentti Tarja Halonen on ilmoittanut vastustavansa Suomen Nato-jäsenyyttä vedoten lähinnä kielteiseen kansalaismielipiteeseen. Myös Stubb myöntää, että kansalaisten asenteiden olisi oltava myönteisemmät ennen kuin jäsenyyttä voitaisiin harkita. Stubb ei kuitenkaan ilmoita olevansa sitä mieltä, että kansan enemmistön tulisi olla liittoutumisen kannalla, kansanäänestyksistä nyt puhumattakaan. Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä.

Joka tapauksessa Stubbin juoni näyttää olevan ujuttaa kansalaisten mieliin kuva väistämättömänä edessä häämöttävästä Nato-jäsenyydestä, ehkä jopa aivan lähitulevaisuudessa. Ehkäpä hän laskelmoidusti pyrkii tällä tavalla kaatamaan kansalaisten henkisiä suojamuureja, ja pakottamaan kansalaiset hiljaiseen alistumiseen. Jos jollain Matti Virtasella on sellainen käsitys, että Natoon mennään, kävi mitä kävi, hän ei varmaankaan ole yhtä hanakka ilmaisemaan eriäviä mielipiteitään kansallisen puolustuksen alasajosta ja sotilaallisiin klikkeihin sekaantumisesta.

Mutta vaalithan näyttävät, kuka lopulta määrittelee Suomen turvallisuuspolitiikan. Kaksi vuotta on todellakin pitkä aika, eikä mikään asia tulevaisuudesta ole vielä kiveen hakattu. Paitsi talouden taantuma. Se on, ikävä kyllä, täysin väistämätön tosiasia.

Muutoksen päivä

Tätä päivää on odotettu pitkään ja hartaasti, osittain pelonsekaisinkin tuntein. Yhdysvaltain 44. presidentti Barack Hussein Obama vannoo tänään virkavalansa. Valtaan astuva presidentti nauttii tällä hetkellä varsin massiivista kansansuosiota, minkä odotetaan näkyvän Washingtoniin seremoniaa seuraamaan saapuvassa ihmismäärässä. Obaman odotetaan tuovan muutoksen ainakin tuhoisaksi äityneeseen talouskriisiin, Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan ja Irakin sotaan. Ensi töikseen Obaman uumoillaan tekevän rauhanaloitteen Lähi-Idässä.

Barack Obamalla on nyt ainakin neljä vuotta aikaa toteuttaa lupaamaansa muutosta. Kuitenkin maailman ja Yhdysvaltojen tilanne on nyt niin ratkaisevasti erilainen kuin vielä viime vuoden alussa, että pelkään ettei aika riitä. Barack on varmasti aikaansaava poliitikko, mutta pystyykö hänkään hallintoineen korjaamaan neljässä vuodessa George W. Bushin hallinnon kahdeksan vuoden aikana tekemät virheet? Ainakin toivon, että Obamalle annetaan Yhdysvalloissa ja maailmallakin reilu mahdollisuus, eikä häntä heti tekopyhästi tuomita, jos kaikki ei sujukaan täysin suunnitelmien mukaan. Obamalle on annettava aikaa, koska Yhdysvaltojen maineen palauttaminen ja talouden korjaaminen Lähi-idän rauhantyöstä puhumattakaan ovat pitkiä prosesseja.

---

Samaan aiheeseen liittyen, viime viikolla väistyvä presidentti George W. Bush piti presidenttikautensa viimeisen julkisen puheen. Presidentin esiintyminen vaikutti parhaat päivänsä nähneeltä, hän ei saanut ajatustaan oikein kulkemaan ja takelteli sanoissaan. Olisikohan ollut niin, että George W. olikin kirjoittanut tämän viimeisen puheensa ihan itse, vastoin sitä presidenttien yleistä käytäntöä, että avustajat kirjoittavat puheet.

Varsin kuvaavaa oli myös se, että Bush nuorempi mainitsi esimerkkinä tekemistään virheistä tämän kuuluisan "Tehtävä Suoritettu" -lipun sillä lentotukialuksella Irakin rannikolla. Kyllä, näin se täytyy olla. Muuten George W. Bushin kaudet olivat yhtä riemuvoittoa, mutta se ainoa kivi mikä kaikkien kengässä hiertää, on joku surkuhupaisa lippu lentotukialuksella. Ei näin, George, ei näin.

Kimmo Sasi ja harvainvalta

Kansanedustaja ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi (kok.) esitti tänään kansanedustajalle varsin epätyypillisen lausunnon kansanedustajien määrästä ja valtionhallinnon tehokkuudesta. Hänen mukaansa kansanedustajia voitaisiin jo vuoden 2015 vaaleissa valitakin vain 150. Sasin mukaan Suomessa voitaisiin ottaa mallia Tanskasta (179 edustajaa) ja Norjasta (169 edustajaa). Tämä tehostaisi hallintoa.

Sasin lausunto on yllättävä. Kansanedustajat ovat yleensä varsin tehokkaasti pitäneet turpansa kiinni, jos heidän mielestään edustajia onkin ollut liikaa. Onhan selvää, että 150-paikkaiseen eduskuntaan on huomattavasti hankalampi pyrkiä ja päästä kuin 200-paikkaiseen. Toisaalta Sasi pitkän linjan poliitikkona ja vahvassa nousussa olevan puolueen edustajana kokee asemansa ilmeisesti niin turvatuksi, että hän voi esittää tällaista "tehostamista".

Tehokas hallinto on muuutenkin mielenkiintoinen asia. Mielestäni varsin hyvin toimivan nykyjärjestelmän muuttamisen perusteleminen "tehostamisella" on vähintäänkin vaarallista. Tehokkuus ei nimittäin valtionhallinnossa ole mikään itseisarvo. Tätä näkökulmaa voidaan havainnollistaa parhaiten esimerkillä: Jos edustajien vähentäminen tehostaa hallintoa, on varmaankin tehokkain mahdollinen järjestelmä sellainen, jossa on vain yksi edustaja! Itse asiassa Hitler oli malliesimerkki tehokkaasta lainsäätäjästä, hän kun pystyi sanelemaan lakeja vaikka joka päivä.

Yksi Timo Soinin lentävistä lauseista on "Demokratia ei lisäänny, jos se vähenee". On selvää, että kansanedustajien määrän vähentäminen kanavoi suuren määrän valtaa yhä pienemmälle joukolle. Tässä demokratia kärsii. Jos toisessa vaakakupissa on valtionhallinnon tehokkuus ja toisessa demokratia, mielestäni demokratia painaa paljon enemmän. Kansan oikeutta ja mahdollisuutta valita mieleisiään edustajia eduskuntaan ei tule alasajaa kevyin perustein.

Uskon kuitenkin, että Sasi on sen verran älykäs mies, että hän huomaa suunnitelmassaan ammottavat aukot ajan kanssa. Politiikka kun on kansan mielentilojen mukaan muuttuvaista, ei tälläkään uudistuksella saavutettaisi kuin hetkellistä hyötyä Kokoomukselle ja Kimmo Sasille, koska Kokoomus ei suurimpana puolueena ikuisesti säily.

Voi kuitenkin olla, että Sasin motiivina onkin ensisijaisesti tehdä hallaa pienemmille puolueille. Supistettuun eduskuntaan nouseminen olisi uudelle puolueelle jopa vielä hankalampaa kuin mitä se nyt on. Toisaalta suuret puolueet voisivat käyttää pienempiä pelinappuloinaan vielä paljon enemmän kuin nykyjärjestelmässä. Esimerkiksi Kokoomus nykyisellä 25 prosentin kannatuksellaan (150 paikan eduskunnassa tämä tietäisi ehkä jopa kolmannesta paikoista, kun pienet puolueet kärsisivät) saisi aivan suhteettoman valtaapitävän aseman. Sasi haluaakin siis minimoida pienten puolueiden merkityksen, jotta kolme suurta voisi keskenään päättää Suomen asioista.

Loppujen lopuksi Sasin ehdotus onkin siis pitkään eduskunnassa istuneelle, vallasta humaltuneelle, kansasta ja demokratiasta vieraantuneelle oligarkille hyvin tyypillinen. Tämä sama tendenssi on nähty presidentin vallan karsimisena: Koska presidentti on suoralla vaalilla valittuna este puoluediktatuurille, karsitaan koko instituutio merkityksestään. Ja koska kansa äänestää enenevässä määrin muita kuin kolmea suurinta puoluetta, tehdään uusien puolueiden nousu ja vaikuttaminen pienistä puolueista käsin mahdottomaksi. Toivottavasti kansa herää tähän todellisuuteen, ennenkuin valtiosääntömme muutetaan muotoon "Valta Suomessa kuuluu puolueille, joita edustavat puoluehallitukset."

Matti Vanhanen ja rasismi

Joululomat on nyt sitten lusittu. Viime kuussa tapahtui paljon mielenkiintoisia asioita. Meillä oli Kuopiossa Pohjois-Savon Perussuomalaisten kokous, jossa tapasin kansanedustajat Pentti Oinosen ja Timo Soinin.

Juuri tällä hetkellä maailman uutisotsikoissa on lähinnä talouskriisi, sekä Israel ja Gaza. Voisin kirjoittaa näistä aiheista piakkoin, kunhan ehdin.

Tämän päivän aiheen tarjoaa kuitenkin idearikas pääministerimme Matti Vanhanen. Matilla esittää Huvfudstadsbladetissa huolensa siitä, että valtakunnan luisuessa väistämättä taantumaan tulee pintaan nousemaan heikolle taloustilanteelle ominaisia ikäviä lieveilmiöitä, kuten esimerkiksi yleinen rasismi ja yleinen muukalaisvihamielisyys.

Jo Hitler aikoinaan tiesi, miten kääntää kansan tyytymättömyys omaan elintasoon vihaksi jotain ulkopuolista ryhmää kohtaan. Yleisen mielipideilmaston muuttuminen astetta suvaitsemattomammaksi saattaa olla jopa taloudelliseen lamaan ja taantumaan kuuluva erottamaton osa. Voidaankin ennustaa näin tapahtuvan myös Suomessa ja Euroopassa tulevan taantuman aikana. Siinä mielessä Matti on huolineen aivan oikeassa.

Vanhaselle tyypilliseen poliittinen motiivi tällekin lausunnolle paljastuu kuitenkin haastattelussa: "Äänestäjillä ei saa olla sellaista illuusiota, että he voivat ilmaista ulkomaalaisvihamielisyytensä vaaleissa äänestämällä esimerkiksi perussuomalaisia", Vanhanen sanoo lehdelle. Tästähän ei oikeasti seuraisi muuta kuin Perussuomalaisten kannatuksessa lievä nousu. Perussuomalaisten politiikkaan se ei vaikuttaisi, ja sitä paitsi Vanhanenkin myöntää, että PS:n ulkomaalaispolitiikka on "linjassa" muiden eduskuntapuolueiden kanssa. Eli Vanhasen erityinen huolenaihe ei siis ollutkaan rasismin kasvu, vaan Perussuomalaisten kasvu!

Ehkäpä Vanhanen ei ole pysähtynyt lainkaan miettimään, miksi joku muukalaisvihamielinen äänestäisi mieluummin Perussuomalaisia kuin esimerkiksi Keskustaa. Sille ei löydy oikeasti mitään syytä, paitsi ehkä hieman jyrkempi ulkomaalaispolitiikka. Tässä yhteydessä "jyrkempi" ei siis tarkoita mitään kovin jyrkkää. Enkä jaksa uskoa, että pinttyneinkään rasisti äänestäisi pelkästään sen mukaan.

Minua ja suurinta osaa Perussuomalaisista inhottaa varmasti vähintään yhtä paljon kuin Vanhas-Masaakin ajatus siitä, että Perussuomalaisen Puolueen sisälle muodostuisi avoimen rasistisia kuppikuntia. Mutta lähes yhtä paljon minua inhottaa Vanhasen kaksinaamaisuus. Tuskinpa Mattia huolettaisi rasismi yhtään niin paljon, jos hän ei pelkäisi, että kaikki rasistit äityvät äänestämään Perussuomalaisia. Jos olisi jostain syystä odotettavissa, että rasistit äänestävät yleisesti Keskustaa, pitäisi Matti varmasti turpansa tukossa. Mutta ilmeisesti mikään temppu ei ole tarpeeksi likainen, kun kyse on PS:n kannatuksesta.

No, Perussuomalaisten kannatus jatkaa joka tapauksessa kasvuaan, äänestivät rasistit meitä tai ei. Myöskään Perussuomalaisesta Puolueesta ei tule muodostumaan rasismin kehtoa suomalaisessa puoluepolitiikassa. Vanhasen tekaistu huoli rasismista on siis aiheeton, mutta piilotettu, aito huoli Perussuomalaisten noususta on varsin aiheellinen!